Virtuaaligoglesit päähän ja pahaa maailmaa karkuun. Iskeekö Spielbergin uusin, vai tekeekö mieli karata OASIKSEEN?
Vuosi 2045. Maailma on jäänyt karuun kuntoon, ja ihmiset pakenevat ankeutta Oasis-nimiseen virtuaalitodellisuuteen. OASIS oli alunperin virtuaalitodellisuuteen perustuva moninpeli, mutta ajan kuluessa siitä kasvoi isompi keino paeta arjen harmautta. Ihmiset viettävät OASIS’n VR-maailmassa kaiken aikansa – mitä nyt välillä pitää käydä saniteetissa. OASIS-pelin kehittäjän, James Hallidayn (Mark Rylance) menehtyessä, paljastaa hän videolla, että peliin on piilotettu salainen Easter Egg -piiloyllätys. Sen löytämiseen vaaditaan kolme salaista avainta. Easter Eggin löytäjä saa koko OASIS maailman omistukseensa. Nuori Wade Watson (Tye Sheridan) on yksi munajahtaajista, jolle Halliday on suuri idoli. Parzival avatarinsa ja virtuaaliystäviensä kanssa Wade osallistuu suureen kilpajahtiin. Heidän isoin esteensä on markkinamaailman valloitusta suunnitteleva megayhtiö IOI ja sen häiköilemätön johtaja Nolan Sorrento (Ben Mendelsohn).
Steven Spielbergin ohjaama ja Zak Pennin sekä Ernest Clinen kynäilemä Ready Player One pohjautuu Ernest Clinen samannnimiseen romaaniin. Elokuvaa ja 3D-animaatiota yhdistelevä Ready Player One vilisee tusinoittain viittauksia peleihin ja elokuviin. Lisenssoidut hahmot täyttävät kohtauksia. On vaikeaa olla tunnistamatta edes jotain hahmoa pelin valtaisasta kavalkaadista. Jos ei tunnista, on kasvanut umpiossa tai tammitynnyrissä. Tammitynnyrissä kypsyminen ei haittaa, sillä viittaukset ovat viittauksia, eivätkä suoranaisia plot-pointseja. Kaikki tarpeellinen ja joskus tarpeetonkin selitetään kyllä auki.
”Ready Player One vilisee tusinoittain viittauksia peleihin ja elokuviin”
3D-vuoristorataa muistuttava toimintarikas leffa onnistuu naurattamaan. Viittaukset popkulttuuriin on tehty hyvällä maulla. Elokuvan meininki on hyvin kasarinuorisoseikkailuden tyylinen, mutta jotain jää silti uupumaan. Elokuvan pelissä ei ole ollenkaan todentuntuista vaaratilannetta ja täten panokset, joita hahmot asettavat, eivät tunnu juuri miltään. Elokuva ei juuri myöskään herätä tunne-eläytymistä juurikaan, ja silloin tunnepitoisiksi tarkoitetut kohtaukset ontuvat. Hahmot jäävät pintapuolisiksi eikä heille siksi heru empatiaa.
Hyvällä soundtrackilla ja näyttävällä menolla varustettu Ready Player One kannattaa ottaa aivot narikkaan -toimintaseikkailuna. Tällöin sitä katsoessa onnistuu viihtymään. Jos leffalta odottaa muuta, lähtee elokuvateatterista onton olon kera.
