Puoliksi mies, puoliksi kone. Kyllä, se on 1980-luvun retrofuturistinen näkemys roboottipoliisista nimeltä RoboCop. RoboCop: Rogue City vie pelaajat takaisin kasarin ja ysärin taitteen synkkiin tunnelmiin.
Paul Verhoevenin ohjaama RoboCop (1987) oli raaka ja sarkastisessa komediaisuudessaan leffa, joka muuttui heti kulttihitiksi. RoboCop sai jatkoa 1990-luvun alussa ja toki sen jälkeen vielä lisää kehompia jatko-osia ja muita oheisvideoita sekä reboot-leffankin. Nuo kaksi ensimmäistä leffaa ovat kuitenkin niitä aitoja ja alkuperäisiä hittejä, joiden pohjalta Teyon on valmistanut ensimmäisen RoboCop-fps-räiskinnän.
Miltä se tuntuu ja maistuu? Otetaan siitä selvää.
Tarina korruptiosta, oikeudesta ja yhteistyökykyisistä rikollisista
Pelin tarina on jonkinlainen toisinto ja jatkumo alkuperäisen RoboCop-leffan tarinasta. Se tunnistaa täysin elokuvan tapahtumat ja laajentaa tarustoa oman kerrontatapansa tukemana.
Ilkeä Omni Corp -yhtiö haluaa edistää maksimaalista tuottoaan ja valtaansa toimimalla lain yläpuolella. Tämä on mahdollista korruptoituneessa Detroitissa, jossa se on ostanut poliisivoimat omakseen. Roboottipoliisiprototyypit ovat koekäytössä, sillä niille ei tarvitse maksaa palkkaa ja niiden moraalista ei tarvitse narkkareiden valtaamassa Detroitissa niin olla huolissaan.
RoboCop on kuitenkin tapetun poliisin aivoja ja kasvoja hyödyntävä robotti, joka tiedostaa oikean ja väärän. Koska kyseessä on tunnollinen virkamies lähtee RoboCop ohjelmistorajoituksiaan uhmaten taistoon valmistajaansa vastaan.
Puzzlea ja räiskintää
Elokuvissa RoboCop liikkuu hitaasti ja kankeasti. Niin liikutaan myös Rogue Cityssa. Tähtääminen hiirellä on kuitenkin ketterää ja headshotteja on ihana lasautella narkkaririkollisten otsiin.
RoboCop kestää hyvin osumia, joten konemainen tunnelma on läsnä. Vaikka roboon ei satukkaan niin paljon kuin ihmiseen Call of Duty:ssa, ei pelaaminen silti tunnu ylivoimaisen helpolta. Osumaa tulee välillä joka suunnasta, joten tekemistä piisaa rikollisten taltuttamiseksi.
Itse pelilooppi on räiskintää ja puzzleja. Aluksi saadaan tehtävä, sitten ratkotaan johtolankoja, edetään räiskintäkohtaukseen, jonka lomassa voi vielä olla lisää pähkinöitä purtavaksi ja sitten saatetaan missio valmiiksi joko räiskimällä tai muulla kaavamaisella tavalla. Lopuksi päivitetään taitopuuta.
Sivutehtäviä löytyy sieltä täältä ja niitä voi joko suorittaa tai olla suorittamatta.
Koska RoboCop on nimensäkin mukaan poliisi, voi tämä kirjoittaa sakkoja vaikka väärin pysäköidyille autoillekin. Niistä saa sitten bonusta.
Vaikka pelin valikoissa soikin ikoninen tunnusmusiikki, on pelissä muuten musiikin käyttö melko vähäistä. Tunnelmaa ei siis ole juuri nimeksikään, sillä pelin meininkiä ei kuljeteta. Tunnelma on aivan olematon. Toki synkkä ja dystooppinen, mutta tyhjä.
Tyhjää ovat myös hahmojen dialogit, jotka ovat helvetin pitkiä jaaritteluja ja täten varsin unettavia. Harvoin sitä pelin ääressä nuokkuu, mutta RoboCop: Rogue Cityä pelatessa pitkän työpäivän päätteeksi, voi havaita itsensä nukkumassa kun hahmot lopettavat paskanjauhantansa.
Onhan tarinassa ja dialogissakin hetkensä, mutta etenkin sivutehtävät ja päätehtävien välietapit olisi voinut tehdä imuisammalla tavalla.
Uskollinen esikuvalleen
Jännittävintä RoboCop: Rogue City -pelissä on se, että se on rakennettu kohutulla ja hehkutetulla Unreal 5 -pelimoottorilla. Ja upealta peli näyttääkin. Lätäköistä heijastuu RTX-peilaukset ja valaistus on todella näyttävää. Myös tekstuurit ja objektit ovat hyvin mallinnettuja ja täynnä yksityiskohtia. Pelin grafiikka ja graafinen suunnittelu on todella uskollinen esikuvalleen. Jopa siinä määrin, että Peter Wellerin turpeat huulet näyttävät autenttisilta.
Bugeja kuitenkin löytyy sieltä ja täältä. Ne on korjattavissa, joten en niihin lähde tuhlaamaan merkkejä. Sen sijaan valittamisen aihetta piisaa hahmoanimoinnissa. Pelin ihmisetkin kävelevät kuin robotit ja puhuminen näyttää samalta kuin jokainen NPC-hahmo olisi vatsastapuhujan nukke. Missä se saatanan Telmus Tuppi mahtaa kyykkiä?
Kannattaako ostaa?
RoboCop: Rogue City on visuaalisesti huikea jatko-osa 1980-luvun RoboCop-leffalle ja sen jatko-osalle. Sen ankea tunnelma on juuri oikeanlainen nostalgiatrippi alkuperäiseen elokuvaan ja sen ensimmäiseen jatko-osaan. Peli kärsii kuitenkin samoista ongelmista kuin saman lafkan tuottama Terminator: Resistance. Se on paikoitellen hieman tyhjä ja tylsä. Hahmojen ”outo laakso” ei edistä parasta eläytymistä tarinaan.
Jos olet RoboCop-fani, on tämä tapaus ehdottomasti pelaamisen arvoinen kokemus. AA-taso on kuitenkin juuri siten läsnä, kuin pienemmän budjetin tapauksessa voi odottaakin. Kaikki on päällisin puolin hyvin, mutta paljon puuttuu.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.