Silent Hill: Townfall vie pelisarjan ensimmäistä kertaa kokonaan ensimmäiseen persoonaan ja Skotlannin sumuiselle rannikolle. Onko tämä se peli, joka jatkaa sarjan viime vuosien renessanssia, vai jääkö se SIlent Hill 2 Remaken ja Silent Hill f:n varjoon?
Simon Ordell herää veden varassa laiturin vierestä. Hän ei tiedä, miksi on siellä, eikä hänellä ole mitään yhteyttä paikkaan, jossa makaa. Simonin kädestä roikkuu tippaletku ja päässä asuu särki (päänsärky). Mistä tänne tultiin ja miten tähän päädyttiin – Simonilla ja suomalaisella humalalla on paljon yhteistä.
Konami on viime vuosina rakentanut Silent Hill -sarjalle uutta aikakautta. Vuonna 2024 ilmestynyt Bloober Teamin tekemä Silent Hill 2 -remake sai sarjan takaisin kriitikoiden ja pelaajien puheenaiheeksi vuosikymmenten hiljaiselon jälkeen. Sitä seurasi syyskuussa 2025 NeoBards Entertainmentin kehittämä Silent Hill f, joka siirsi tarinan ensimmäistä kertaa Japaniin ja korvasi sarjan tutut aseet lähitaistelulla ilman ampuma-aseita. Silent Hill f on myynyt kesäkuuhun 2026 mennessä yli kaksi miljoonaa kappaletta. Nyt kolmantena peräkkäisenä syksynä ilmestyy Silent Hill: Townfall, jonka on kehittänyt skotlantilainen Screen Burn Interactive, aiemmalta nimeltään No Code. Studio tunnettiin ennen Townfallia peleistä Stories Untold ja Observation, ja juuri niiden ansiosta sarjan tuottaja Motoi Okamoto uskalsi antaa heille oman Silent Hill -projektin.
Peli julkistettiin ensi kertaa jo lokakuussa 2022, ja alun perin se oli tarkoitus julkaista vuonna 2023, mutta projekti kasvoi matkan varrella kunnianhimoisemmaksi. Silent Hill -tuottaja Motoi Okamoton mukaan Konamin tavoitteena on julkaista uusi Silent Hill -peli suunnilleen vuosittain. Hajauttaminen eri valmistajille takaa sen, että pelisarjalla on jatkuvaa uudistumispotentiaalia. Pelkona on, että siinä samassa se saattaa menettää identiteettinsä.
Silent Hill 2 remake ja Silent Hill f olivat kumpikin hyviä pelejä, joissa oli omat ongelmansa. Nyt tämä Hiljainen Kukkula: Kyläkaatuu näyttää marssivan tutussa sumussa samaan suuntaan: pääseekö Townfall perille maaliin, vai kompuroiko usvan keskellä naamalleen?
Ettipäi sanos Simon sumus
Vuosi 1996, St. Amelia, Skotlannin rannikko. Kotitietokoneet ja varhainen internet ovat vasta yleistymässä. Simon Ordell (Jovan Adepo), herää laiturin vedestä ilman selkeää muistikuvaa siitä, miksi hän on kaupungissa. Hänen on koottava palasia menneisyydestään ymmärtääkseen, mitä on tapahtumassa, samalla kun vastenmieliset yliluonnolliset uhat alkavat ilmaantua. Onneksi Simonilla on sentään muistojensa sijaan kannettava kämmentelevisio.
Hiivin ja läkähdyn
Townfall on sarjan ensimmäinen täysimittainen osa, joka pelataan kokonaan ensimmäisessä persoonassa. Silent Hill 4: The Room (2004) sisälsi kämpässä ensimmäisen persoonan kikkailua, mutta muuten peli oli kolmannesta persoonasta. Lisäksi muutamia erilaisia demoja on ollut ensimmäisestä persoonasta, kuten surullisen kuuluisi Silent Hill PT (Playable Teaser). Ensimmäinen persoona tuo etäällä ollessa jännitystä ja tiukkoja tilanteita – lähitaisteluissa sen verran kömpelöä torju/lyö mättöä, jossa vihollinen välillä karkaa näkyvistä ja jännitys sen mukana. Jostain näkymättömästä kulmasta saapuva isku ei aiheuta paniikkia, vaan ison ”höh” huokaisun. Lähitaisteluaseet hajoavat äkkiä käsiin, joten pelissä suurin osa ajasta vietetään piileskellen. Peli jopa palkitsee kaapissa pitkään olemisesta.
Keskeinen mekaniikka Silent Hill: Townfallissa on käsissä pidettävä CRT-kuvaputkimainen kannettava televisio – nerokkaasti nimetty CRTV:ksi – joka paljastaa lähellä olevat uhat staattisen kohinan ja näyttöhäiriöiden avulla. Siinä sitten väreilevältä punamustalta ruudulta tuijotellaan, että missä se nytkyttäjädemoni, tai kolme, tällä hetkellä oikein kulkee. Alkupään kirvespäät kulkevat aina samaa reittiä, paitsi jos havainnoivat pelaajan. Vihollisilla ei juuri silmiä näy, joten välillä on vaikea arvioida, näkeekö ökö jos itse istuu aidalla piereskellen. Sen havaitsin pelatessa, että vihollisilla on totuttua isompi ”näkö”haarukka. Suurin osa pelistä menee hiiviskellen ja vihollisia kiertäen. Siksi on hieman ankeaa, että se hiiviskely ei toimi niin hyvin kuin olettaisi. Parasta antia pelissä on monipuolinen nojaaminen. Ohjaimen olkanappia pohjassa painamalla Simon voi nojata kurkistamaan kulmien taakse, tiirailemaan aidan yli, tai jopa nojaamaan alaspäin eli menemään vielä enemmän kyykkyyn. Nojailu on immersiivistä ja istuu erittäin hyvin tähän peliin.
Edellä mainittua CRTV:tä käytetään stalkkaamisen lisäksi pulmien ratkontaan. Mystiset videot käyvät silmukalla ja aiheuttavat toistuessaan ahdistusta (ainakin meikäläisessä), samalla pitäisi välillä vaihtaa stalkkerikanavalle, ja sitten takaisin jumppa– tarkoitan siis pulmavideolle. Melkoista metaa on pelata ruudulta peliä, jossa tuijotetaan ruudulta asioita. Kartta on pelissä reaaliaikaisesti toimiva paperikartta, joka napataan esiin auton kylkeen kyykyssä nojaten, samalla kuin miettii mihin hittoon tässä nyt pitikään mennä. Peli ei normivaikeustasolla juuri kädestä pitele, mutta saa valikoista myös helpotusta pulmien suorittamiseen.
Edestä kuin Eräs Pakarinen
Silent Hill: Townfallia on kehuttu kauniiksi peliksi, upeaksi ilmestykseksi. Minusta se on lähinnä tavanomainen. Alkupuolella peliä päädytään niin sanotusti toispuoljokkee, ja silloin maisematkin muuttuvat enemmän mielenkiintoisiksi ja painajaismaisemmiksi. Muuten tässä sumuisassa kalastajakylässä kikkailu on varsinais-suomessa asuneelle jotenkin hyvin tavanomaista maisemaa. Viholliset ovat tyypillisiä Silent Hill-mäisiä vääristyneen lihan kalmoja. Naama norsunnahkalompsalla pyörivät viholliset eivät oikein tässä kohtaa Silent Hill -historiaa veteraania paljon elähdyttää, mutta uusia tulokkaita ne saattavat jopa vähän pöyristyttää. Unreal Engine 5 pyörittää peliä vähän turhan kankeasti. Tätä kirjoittaessa oli saapunut peliin päivitys, joka vähän paransi tilannetta. Kaikkea nykimistä se ei silti saanut vielä kuriin. 4090:lla peli pyörii kohtalaisen jees, mutta joitain nytkähdyksiä on havaittavissa pelatessa. Peliteknisesti maisemat ja kuvat ovat kyllä erittäin hienosti tehtyjä. Nojailussa kameran syväterävyyskikkailut tulevat hyvin esiin, varsinkin jos vie hahmon lähelle seinää. Maisemia ei silti juuri ehdi katsomaan, kun hyvin suuren osan pelin pelaamisajasta pelaaja tuijottaa ruudulta toista ruutua.
Pelin äänimaisema on sopivan ahdistava. Kolahduksia harvakseltaan siellä täällä – ja aina lorahtaa vähän mämmiä tarjottimelle. Premissi ja mielikuvat ovat melkein siinä podiumin ylätasanteella, mutta ennen kuin juttu viedään loppuun asti, jäädään alatasanteelle puremaan mitalia ja ruiskuttamaan muidenkin skumpat. Pelin tunnelma ei oikein koskaan vedä maaliin asti, hienosta äänisuunnittelusta ja musiikista huolimatta.
Kannattaako ostaa?
Townfall sopii parhaiten niille, jotka tykkäävät olla kaapissa, katsella mistä materiaalista se on tehty, ja odottaa oikea-aikaista kaapista ulos saapumista. Heikkohermoisille se ei sovi – enkä nyt tarkoita heikkohermoisilla pelkureita, vaan niitä joille odottaminen on myrkkyä. Silent Hill: Townfall maksaa normiversiona noin viisikymppiä – siitä huolimatta itse sanoisin, että odotelkaa nyt vielä niitä alelaareja. Pelin kehittäjät ovat osoittaneet kuuntelevansa kritiikkiä, joten pieni odottelu pelin kypsyessä valmiiksi voi olla ihan hyvä asia. Silent Hill -pelinä Townfall ei vie sarjaa eteenpäin, mutta ottaa ihan mielenkiintoisen sivuaskeleen.
Arvosana prosentteina:
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.