Star Wars: Galactic Racer pistää pelaajan galaksin nopeimpien kiiturien rattiin ja toivoo, että pelaaja pysyy ohjaksissa. Burnout-pelien tekijöiden kädenjälki näkyy, kun pelaaja ajaa tuhat lasissa päin kalliota, uudestaan ja uudestaan.
Star Wars: Galactic Racer -pelin pelaaminen tuntuu siltä, miltä tuntuisi, kun hyppää suitsilla varustetun ohjuksen selkään, jonka rakettimoottori käynnistetään nitroglyseriinillä ja hiilloskekäleellä. Onnea matkaan!
Star Wars: Galactic Racer on brittiläisen Fuse Gamesin Tähtien sota -universumiin sijoittuva kilpa-ajopeli ja samalla heidän esikoispeli. Julkaisijana toimii Secret Mode yhteistyössä Lucasfilm Gamesin kanssa. Fuse Games perustettiin entisten Criterion Gamesin kehittäjien voimin, ja studion taustalla on sama porukka, joka teki aikanaan Burnout- ja Need for Speed -pelejä.
Imperiumin kaaduttua (niin sanottu Uuden tasavallan aika, pian Jedin paluun tapahtumien jälkeen.) galaksiin on syntynyt uusi pakkomielle: äärimmäinen nopeus. Kun Uusi tasavalta yrittää rakentaa maailmaa uudelleen, uhkapelit, viihde ja alamaailman kunnianhimo täyttävät syntyneet raot. Niistä kumpuaa Galaktinen liiga, laiton kisasarja, jota rahoittavat rikolliset syndikaatit, mm. Hutit, ja jossa mestarit taotaan äärimmäisellä vauhdilla ja äärimmäisillä riskeillä.
Star Wars: Galactic Racer on rogue-lite-peli, eli siinä häviö tarkoittaa lähes kaiken menettämistä ja alusta aloittamista. Rogue-liten ”lite”-osuus tuo mukanaan pysyviä parannuksia.
Riittääkö pelissä vaihtelua ja vauhtia pitämään rogue-lite-genreen sisäänrakennetun toiston tylsistyttävän efektin loitolla?
Shade, ja maailman nopein kypärä
Shade on mystinen kypäräpäinen ohjastaja, joka houkutellaan mukaan Galaktiseen liigaan, jonka on perustanut entinen kilpa-ajaja ja repulsorialusten mekaanikko Darius Pax. Taustalla kytee Shaden ja liigan tähtiajajan, ylimielisen Kestar Boolin, henkilökohtainen kauna. Kestar Bool on maailmanluokan itseriittoinen kusipää, joten ei ole ollenkaan ihme, että joillakin menee pata jumiin Boolin kanssa. Shaden kanssa samoilla hämyisillä varikoilla nähdään myös podracing-legenda Sebulba (tuttu upeasta klassikkoteoksesta nimeltä Star Wars Episode I – the phantom menace. Katso heti). Miksi Shade kantaa kaunaa Boolille, ja mitä kytee pinnan alla, selviää vaan ajamalla – ihan – hiton – kovaa!
Ajamaan opettelua
Pelissä ohjataan hirvittävän nopeita kiitureita, joita on neljää eri tyyppiä – jokaisella omat vahvuudet ja heikkoudet. Näistä vain yksi on avattuna aluksi, ja muut saa avattua pelin edetessä. Ensimmäisen näytöksen suoritettuaan pelistä avautuu lisää ominaisuuksia, kun Shade saa lisenssin osallistua oikeisiin kisoihin. On vedonlyöntiä, minitehtäviä, kaikkea!
Peliä ohjataan joko kolmannesta persoonasta tai ensimmäisestä – riippuu siitä, miten haluaa rallipelinsä pelata. Kisaturneen alkaessa ja muutaman kisan suoritettuaan päästään paseeraamaan varikolle, jossa yleensä heti alkumetreillä joku kilpailija tulee aukomaan päätään. Tunnelma on lämmin ja tuttavallinen, kuten paikallisessa räkälässä viikonloppuna aamuyöstä.
Kampanja on rakennettu rogue-lite-periaatteella, mikä on poikkeuksellista kilpa-ajopelien genressä. Ei ennenkuulumatonta, mutta poikkeuksellista. Jokainen näytös on oma kierroksensa, jolla pelaaja etenee haarautuvia reittejä pitkin useiden kisojen läpi kohti näytöksen päättävää suurta kisaa, eli eräänlaista pomotaistelua. Voitosta saa päivityksiä ja etuja kyseiselle kierrokselle, kun taas häviö useimmissa lajeissa tuhoaa pelaajan aluksen ja kisailu on aloitettava alusta.
Häviön jälkeen katsotaan, mitä jäi viivan alle, ja jos resurssit riittävät, ostetaan pysyviä parannuksia vaihtuvista tuotteista. Lisäksi myöhemmin avautuu eri ”ajotyylejä”, jotka aktivoimalla saa erilaisia ajoon vaikuttavia ominaisuuksia. Näiden lisäksi on ”palveluksia”, jotka nekin vaikuttavat ajoon. Kustomoitavaa ja satunnaisuutta on riittämiin.
Ajettavia ajoneuvoluokkia on siis neljä: podracerit, landspeederit, liitimet (prätkät) sekä peliä varten luotu uusi luokka nimeltä skimspeeder. Jokaisella luokalla on aidosti erilainen ajotuntuma, jopa siinä määrin, että uuden kulkupelin ohjaksiin hyppääminen aiheuttaa välitöntä läheisyyttä kallion seinämien kanssa.
Ajoneuvojen rakentaminen ja päivittäminen on keskeinen osa etenemistä: päivitykset vaikuttavat käsiteltävyyteen, huippunopeuteen, kestävyyteen ja voimanlähteiden määrään, kun taas ulkoasun muokkaus on puhtaasti visuaalista.
Alusten paino tuntuu kisatessa, ja kääntyminen ei ole aina ihan niin ilmeistä kuin toivoisi. Sitten kun rakettia oppii ohjastamaan, tuntuu todella hyvältä. Hurja nopeus vaatii vahvaa keskittymistä. Siitä syystä Star Wars: Galactic Raceria ei pysty kovin pitkiä sessioita pelaamaan (vaikka haluaisi) – virheiden määrä kasvaa liikaa.
Vissiinkin ihan nätti, jos ehtisi katsomaan
Star Wars: Galactic Racer on rakennettu Unreal Engine 5:llä. Sen grafiikoissa ei korosteta säteenseurantaa tai muita raskaita GPU-tehosteita, ja valaistus on suhteellisen yksinkertaista, mutta siitä huolimatta tämä on yksi visuaalisesti vaikuttavimmista Tähtien sota -peleistä: planeetat kuten Jakku ja jäinen Ando Prime ovat yksityiskohtaisia ja visuaalisesti esikuviensa mukaisia. Näillä nopeuksilla en jäänyt kaipamaan yhtään sädettä seurattavaksi.
Kuvataajuus pysyy sulavana, vaikka ruudulla räjähtelisi kolme alusta samaan aikaan sateessa lähes 600 kilometrin tuntinopeudessa (tai näin ainakin 4090:lla).
Äänimaailma ja visuaalinen ilme aina valikkoja myöten on taattua Tähtien sotaa, mikä on linjassa viimeaikaisten Tähtien sota -pelien kanssa. Musiikista vastaa pitkän linjan Tähtien sota -säveltäjä Gordy Haab yhdessä musiikki- ja kerrontajohtaja Nathaniel Dawnin kanssa. Haab on säveltänyt aiemmin muun muassa pelit Star Wars Jedi: Fallen Order, Jedi: Survivor, Star Wars Battlefront ja Star Wars Zero Company. Pelien ja elokuvien fanit ovat kuin kotonaan.
Dialogitkin ovat sitä taattua Tähtien sotaa – ainoastaan englantia sujuvasti jauhava Hutt oli pettymys.
Kannattaako ostaa?
Pakko myöntää, että pidän Star Wars: Galactic Racerista. Sen vauhdin tuntu on todella huima ja sen lyhyet kisat tarjoavat kisailun parhaat puolet. Se on kuin adrenaliinipiikki adrenaliinipiikille.
Isoimpana riskinä nautinnolle on pelin rogue-lite-rakenne. Kisan mennessä pieleen joutuu aloittamaan lähes tyhjältä pöydältä, mikä saattaa ottaa todella paljon päähän. Muutaman tunnin perusteella peli kuitenkin kallistuu enemmän ”no perhana, kerran vielä!” -osastolle kuin raivolopettamisen puolelle – eli toisto ei pääse yllättämään ainakaan pahasti.
Siitä on pitkä aika, kun olen viimeksi huudellut pelille tai virnuillut, kun pelaaminen tuntuu niin hauskalta – Star Wars: Galactic Racer lunasti molemmat, ongelmistaan huolimatta. ”Git Gud, sanos soulspelaaja ku kaveria ketutti”
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.