The Dark Pictures Anthology: Little Hope -arvostelu – Kliseekopan toinen kahlaus

The Dark Pictures Anthology: Little Hope seuraa Man of Medanin jalanjäljissä. Valitettavasti se tekee sen lähes täydellisesti.

Until Dawnista ja The Dark Pictures Anthology: Man of Medanista tuttu Supermassive Games pyöräytti Halloweenin ratoksi uusimman osan The Dark Pictures -kauhuantologiaansa.

Little Hope jatkaa aivan samalla meiningillä kuin edeltäjänsä, mutta tällä kertaa tarinan keskiössä on demonit ja noituus.

Man of Medanista poiketen Little Hopen tarina pomppii eri aikatasoissa, nykyisyydessä ja menneisyydessä. Onko uusi tulokas parempi kuin edeltäjänsä? Kannattaako Little Hopeen ladata odotuksensa?

Linja-autossa on tunnelmaa…

Pelin kauhutarinassa bussiturman jälkeen professori, kolme nuorta ja yksi aikuisopiskelija etsivät Little Hopesta apua. Aavemaisen hiljainen kaupunki on verhoiltu syvään eksyttävään sumuun. Kuka, mitä, miksi kysyy pelin tarina, ja muutaman kerran pelaajakin.

Linja-autossa myös matka katkeaa…

Peli toimii täsmälleen samalla tavalla kuin Until Dawn ja Man of Medan. Hahmoja liikutellaan kukin vuorollaan hitaahkosti pimeissä maisemissa liikkuen. Kentällä hehkuu kiinostuksen kohteet ja niitä kohti valuskellaan pelin yrittäessä parhaansa luoda jännittävää tunnelmaa.

Toimintaosuudet ovat harvassa ja ne on viljelty täyteen kaikkien rakastamia Quick-Time-Eventtejä, joissa hampaat irvessä saa hakata ruutuun ilmestyviä nappeja. Mokaaminen johtaa mahdollisesti ohjattavan hahmon tai jonkun toisen kuolemaan.

Viidestä hahmosta ei välttämättä kaikki selviä pelin loppuun, ja tämä on pelaajan valinnoista kiinni.

Kaikki valinnat vaikuttavat hahmojen suhtautumiseen toisiaan kohtaan, ja pelin alussa tehty vähäpätöinen päätös voi johtaa jonkun hahmon kuoleman sinetöintiin pelin loppupäässä. Tarinalliseksi riemuksi tai pelaajan kiusaksi valinnat eivät ole kovinkaan ilmeisiä lopputulemien perusteella.

Paskimmasta päästä ovat valinnat tyyliin ”mene oikealle tai mene vasemmalle?” ”Seuraa ääniä tai seuraa jälkiä?”. Pelistä nauttii ehkä enemmän, jos ei yritä ratkoa lopputulemaa, vaan reagoi pelkällä fiiliksellä valintojen suhteen.

Hahmojen liikuttelu on välillä kankeaa, jos pyrkii menemään sinne minne ohjelmoijat eivät ole suunnitelleet. Alue on täynnä näkymättömiä ja näkyviä rajoja, pelin ollessa pitkälti suoraviivainen dramaturgialtaan.

Uudelleen!

Valinnoilla voi saada näkyväksi erilaisia kohtauksia, ja jopa sellaisia kohtauksia, mitä toiset pelaajat eri valinnoilla eivät näe. Peli on suunniteltu uudelleen pelattavaksi, mutta koska hahmot ovat pitkälti mielenkiinnottomia, ei heidän kohtalostaan juuri välitä. Tästä syystä ei myöskään uudelleen peluu juurikaan kiinnosta heti alkuunsa.

Peliä voi myös pelata moninpelinä, jolloin voi nähdä myös erilaisia kohtauksia. Online-kaksinpelissä kumpikin ohjaa omaa hahmoaan. Lisäksi olemassa on Man of Medanista tuttu Movie Night -moodi, jossa jokainen pelaaja valitsee oman hahmonsa ja sitten vaihdellaan kuka liikuttelee mitäkin jne.

Little Hope on varmasti hauskempaa kaverillisessa illanvietossa, kuin yksinään ahmittuna. Yksinään pelatessa kokemus on kuin katsoisin sen ainoan hyllystä löytyvän ysärikauhun kolmattasadatta kertaa.

Tulisiko jotain kärrystä? Lehtiä? Kahvia?

Little Hope on hyvän näköinen, hahmot hyvin animoitu ja pirun tumma kuva, kuten Man of Medanissakin. Ehkäpä tämä peli sen takia on nimetty varsin nerokkaasti Dark Pictures antologiaksi, kun kuvasta ei välillä saa vittuakaan selvää silmiä siristämälläkään. Valot päällä pelatessa, tai kun jostain toisesta huoneesta kajastaa ruutuun valoa on kokemus pitkälti pilalla: ei tunnelman, vaan näkyvyyden puolesta.

Elokuvamainen ilme on ihan toimiva, kunpa peli olisi sisällöllisestikin uskaltanut ottaa hieman tuhdimpaa otetta kauhuun, helpon tusinahorrorin sijaan.

Ääninäyttely on monelta osin onnistunutta, monelta osin myös pelkkää huutamista. Tämäkin tietty heijastelee hahmoilla tehtyjä valintoja.

Kokeilin täysin päinvastaisilla valinnoilla pelin alkupuoliskoa, ja kokemus ei ollut riittävästi erilainen, vaikkakin hahmojen persoonat saivat uutta sävyä.

Meno-paluu, kiitos

Seikkailupelinä Little Hope on ihan kelpo – kerran – ja parin vuoden päästä toisenkin kerran pelattava peli. Yksinkertainen interaktio lähinnä kahden valinnan välillä tai hitaasti mielenkiinnon kohteita kohti tallustamalla ei jaksa huvittaa kovinkaan pitkään.

Mitään puzzleja ei tästä pelistä löydy. Jumpscareja on pelissä aivan saatanasti ja sekös vituttaa. Kerran tosin pelattuaan niitä osaa odottaa ja niiden teho on mennyttä.

Tunnelma Little Hopessa on ihan kohtalaisen mainio. Jos on katsellut paljon elokuvia ja varsinkin kauhuelokuvia, on Little Hopen tarina melko ennalta-arvattava, mikä vie valitettavasti osan tunnelman tehoa. Esimerkkejä esikuvaelokuvista jääköön pois, ettei sekin vähä mitä tässä mysteeriä on, paljastu heti pelaajalle. Little Hope kannattaa ottaa vastaan matkan kokemuksena, ei niinkään juoksuna kohti maalia.

Joko ollaan perillä?

Jos Man of Medan tai Until Dawn lämmitti nivusia sopivasti, saa tästäkin jatko-osakkeesta varmasti sopivaa tykytystä pöksyihin. Jos taas tusinakauhu tai hidas seikkailupeli ei kuulosta tiistaipulloa paremmalta, kannattaa tämäkin kokemus jättää väliin ja keskittyä pitkien kalsareiden parsimiseen. Jatko-osa tarjoilee samaa kuin edeltäjänsä, eikä valitettavasti uudistu tarpeeksi. Ainakin yksi osa DPA:ta on vielä tulossa, saa nähdä, josko se onnistuisi paremmin kauhuilussa.