Mainos
Alkuperäinen The Last of Us sävytti PlayStation 3 -konsolisukupolven loppupuolella, ja yllätti kaikki zombipelien ystävät. Draama oli tummaa ja seikkailu uskomaton. Kuinka The Last of Us Part 2 onnistuu kun odotukset ovat taivaissa?

The Last of Us Part II on Sonyn megasatsaus, jota Uncharted-peleistään tuttu Naughty Dog -studio on työstänyt pitkään, hartaasti ja osin jopa hienoisissa vaikeuksissa. Odotukset viiltävään zombiseikkailuun metsittyneessä Amerikassa ovat korkeat. Pelin pitäisi yllättää samalla intensiteetillä kuin ensimmäisen osan, joten tekijöiden paineet ovat olleet kovat. Onko jatko-osa kaikkien sille asetettujen odotusten arvoinen?

Mainos

Tarina jatkuu siitä, mihin jäätiin

The Last of Us, osa 2 jatkuu suoraan siitä mihin ensimmäinen osa päättyi. Mikäli TLOU2 on kiikarissa, kannattaa ykkönen vetäistä pikaisesti ennen sitä läpi, sillä tämä on suora jatkotarina ensimmäiseen.

Homma jatkuu siis edellisten tapahtumien jälkeen, jolloin varttunut Ellie on päässyt Tulikärpästen lääkäristä ja asettautunut kotoisasti hyvään leiriin tuttujensa kanssa. Karmiva käänne saa kuitenkin Ellien flipahtamaan ja lähtemään kostoreissulle toiselle puolelle Amerikkaa. Mukaansa neitokainen saa rakastajattarensa, Dinan, joten matka jatkuu ykkösen tavoin kaksistaan käsikynkkää.

Uncharted zombeilla

Siinä, missä The Last of Us -pelin pahimmat vastustajat olivat erilaiset infektoituneet ja zombiaisiksi hahmoiksi muuttuneet ihmisrauniot, jatko-osa muuttaa tilannetta. Nyt zombit ovat vain pakollinen paha ja todelliset uhat ovat muut ihmiset. Poikkeusolot saavat pinnan kireälle, joten jokainen haluaa häikäilemättömästi ja armottomasti joko valtaa tai turvata oman heimonsa elinolot.

Käytännössä peli siis toimii mekaniikoiltaan kuin edellinen osa ja kaikki Unchartedit – niin hyvässä kuin pahassa. Varsinaisti mitään uutta ei ole mukana. Peli on kuin Uncharted 4, mutta uudella köyden heittomahdollisuudella. Köyden heittoon pohjautuen on luotu useita uusia puzzleja, jotka ovat hämmentävän helppoja ratkaista. Itse asiassa kaikki pelin puzzlet ovat todella helppoja.

Unchartedit ovat tunnetusti kohtalaisen kankeita ohjattavuudeltaan ja tämä on periytynyt myös The Last of Us Part II:een. Alkutahmailuista huolimatta pelin saa kuitenkin pian kouriinsa ja kankea eteneminen muuttuu siedettäväksi.

Pelaajan näkökenttä on jatkuvasti hieman liian rajoittunut tarkasti säädetyn tele-etäisyyden vuoksi. Tämä on ohjaaja Neil Druckmannin mukaan tarkkaan mietitty, sillä pelaajan tulisi olla koko ajan hieman “ahtaalla” ja tiedostamaton ympäristöstään. Siltä se kyllä tuntuukin.

Aseet ja työkalut päivitetään tuttuun tapaan keräämällä kamaa, ja askartelemalla niistä siten parempia satunnaisissa paikoissa olevien työpöytien avulla. Kaikkea on niukasti, joten on valittava tarkkaan, mitä tussaria ja mitä kykyä oikeasti etenemisessään tarvitsee eniten. Onko esimerkiksi aseen vakaus, ammuslippaan koko tai uusi kiikaritähtäin itselle tärkeämpi.

Kaikki irti Pleikkarista

Kuten odottaa sopii, on The Last of Us Part II todella kaunis. Vaikka lumihanget sekä pelissä itsessään olevat hahmoanimaatiot eivät yllä aivan Red Dead Redemption 2 -pelin tasolle, repii The Last of Us Part II kaiken mahdollisen irti PS4:stä. Kunhan alun lumisista kohtauksista päästään aurinkoisempiin maisemiin, pääsee TLOU2 todella häikäisemään grafiikoillaan. Jopa nurmikot ovat viimeisen päälle, veden aalloista ja heijastuksista puhumattakaan.

Jo The Last of Us esitteli remasteroidussa versiossaan PS4:llä kimpoavan valon, joka nyt vasta säteenseurannan ansiosta on tulossa muihinkin peleihin. Tämä tehoste on jälleen mukana ja sen voi havaita hillumalla taskulampun kanssa pimeissä ahtaissa tiloissa. Lampun valo kimpoaa seinästä seinään ja valaisee esimerkiksi ympäristön punaisena, jos punaista valoa osoittaa punaisesta kanisterista. Tätä on vaikea nähdä, jos ei tiedä mitä etsiä, mutta tämä on yksi niistä asioista, jotka tekevät grafiikasta niin aidon.

Uutena graafisena hienoutena nähdään, miten veriroiskeet voivat värjätä esimerkiksi rikkoutuvan ikkunan. Veriroiskeet eivät katoa hajonneesta lasista, vaan jäävät sirpaleisiin. En muista koskaan nähneeni vastaavaa missään pelissä.

Verijäljet värjäävät myös dynaamiset pinnat, kuten tässä rikkoutuvan ikkunan.

Sama karkki jatkuu äänipuolella. 5.1-äänet ovat todella herkulliset, mutta myös stereo- ja kuulokemiksaus on toteutettu niin hienosti, että 3D-vaikutelma on jatkuvasti aito. Esim. takaa tulevan mörököllin voi stereokuulokkeilla kuulla tulevan takaa. Tätä on ilmeisesti luvassa enemmän PS5-konsolin 3D-äänen kanssa…

Isot plussat on annettava myös kokonaisvaltaisesta suomennoksesta. Suomennos on laadukas, vitsikäs ja se kattaa aivan kaiken valikoista dialogin tekstityksiin.

Taistele, pakene, ratko – toista

Pelattavuus on alkukankeudesta huolimatta hyvää. Fysiikat ovat aidohkoja ja monet kohtaukset jäävät mieleen. Pelin henkilövetoinen draama on rakennettu loistavasti. Osa kohtauksista on niin syvällisiä, että niiden jälkeen huomaa elänneensä hetken pelihahmon silmin. Tästä esimerkkinä museon avaruusaluskohtaus. Toinen huikea esimerkki on autokohtaus, jossa tilanne niin sanotusti “kärjistyy”.

Kuten tavallista The Last of Us- ja Uncharted-pelit koostuvat tutusta kaavasta: etsi, ratko ongelma, hiippaile, taistele ja toista, kaikki samassa järjestyksessä tarinan siivittämänä. Tämä sama kaava jatkuu yksi yhteen The Last of Us Part II:ssa. Mitäpä sitä hyvää muuttamaan kun se toimii, mutta mitään varsinaista uutta peli ei kuitenkaan tuo genreensä.

Kannattaako ostaa?

The Last of Us Part II on loistava seikkailu. Se on tasan sitä samaa kuin ensimmäinen osa. En tiedä onko se lopulta parempi kuin ensimmäinen osa, mutta se on loistavaa ja laadukasta jatkoa yhtä dramaattisin kääntein. Ainoa miinus tulee siitä, että uudelleenpeluuarvoa on minimaalisesti.

Peli sekoittaa huikeaa elokuvamaista draamaa paineistettuun seikkailuun, pandemia-ajan jälkeen, joka on entistä uskottavampaa näin SARS kakkosen iskettyä maailmaan elokuvien tavoin.

Peli tarjoilee ikimuistoisia hetkiä ja ennen kaikkea loistavaa viihdettä tuttuun Naughty Dog -tyyliin, joten olisi suorastaan rikollista jättää tämä peli pelaamatta. Se ykkönen kannattaa kuitenkin vetäistä ensin pohjille, sillä ilman sitä tarinasta jää iso pala ymmärtämättä, eivätkä alun tai puolivälin twistitkään tunnu miltään. Eihän sitä Paluu tulevaisuuteen -trilogiaakaan kolmannesta osasta aloiteta katsomaan.