The Sinking City 2 on kolmannen persoonan kauhupeli, jossa pelaaja yrittää pelastaa vaimonsa ja mielenterveytensä. Frogwaresin The Sinking City 2 ammentaa häpeilemättä Resident Evil remake-pelien pelikirjasta, ja antaa sille oman vesiruumiin hajuisen kalman katkunsa.
Vettä on nivusiin asti, kaikkialla tuoksuu kuolema, kirjat mätänee, on pimeää ja ankeaa – kirjan on silti löydyttävä. Kuljet hitaasti veden loiskuessa kohti rampiksi muodostunutta romahtanutta kattopalaa. Toisessa kerroksessa tuikkii valo jota kohti etenet, tietäen että tämä on tosi huono idea. Sitten takaa kuuluu ääni, ja edestä, sivusta, suoraan alta.
Frogwaresin The Sinking City 2 vie pelaajan suoraan uppoavan 1920-luvun Arkhamin mätäneville kujille, missä kosmisen kauhun lonkerot kietoutuvat selviytymistaisteluksi. Frogwares hylkää aiemman verkkaisen etsiväkaavansa ja tarjoaa tilalle suoraviivaisempaa selviytymiskauhua. Mukana on yhä jäänteitä etsivänhommista, mutta pohdiskelu on jäänyt pitkälti oheistoiminnaksi selvitytymistaistelun tieltä. Peli on nimellisesti, muttei tarinallisesti, jatkoa Frogwaresin oikeustaisteluissa ryvettyneelle The Sinking City -pelille (https://respawn.fi/the-sinking-city-arvostelu-ps4/).
Harva tulee ajatelleeksi, millaista on rakentaa kauhupeliä silloin, kun studion ikkunan takana todellisuus muistuttaa jo valmiiksi painajaista. Ukrainalainen Frogwares on kehittänyt peliä poikkeuksellisen raskaissa ja vaativissa olosuhteissa kotimaansa sotatilanteen keskellä. Monella tapaa tämäkin todellisuus näkyy viitteellisesti The Sinking City 2:n maailmassa, alkaen ilmahälytysvaroitusäänestä. Mistään sotapelistä ei silti ole kyse, vaan Lovecraftilaisesta kosmisesta kauhusta.
Unen tuolla puolen
Seikkailija Calvin Rafferty ja yliopiston professori Faye Bennett kyhnyttävät toisiaan, kuin huonon b-elokuvan pääpari. Tämän lisäksi heillä on tiedot unirituaalista, jota totta vie on kokeiltava. Kaikki luonnollisesti tai luonnottomasti menee päin helvettiä, koko Arkham tulvii ja Faye päätyy koomaan. Calvin vetää Indiana Jonesin vaatteet tiukasti niskaansa, ja lähtee Busterilla kalastelemaan lähikirjastoon. Harmillisesti matka on täynnä halikipeitä kalmoja ja lonkeroita enemmän kuin japanilaisissa tuhmissa piirretyissä.
Luodit seinään ja karkuun
The Sinking City 2 on juuri sellainen kuin modernit Resident Evil Remaket. Luoteja on vähän, tavaratilaa naurettavan vähän, tavaraa löytyy enemmän kuin mahtuu mukaan ja on tehtävä kompromisseja. On tallennushuoneet jossa kirjoituskoneen sijaan on gramofoni. Sitten on jotain hieman erilaista, eli skillejä, joita saa ostettua pisteillä, joita saa kun suorittaa sivutehtäväksi siirtyneitä etsiväpulmaratkontaa. Näitä suoritellaan yhdistelemällä kirjoitettuja vihjeitä ja joissakin on hyvä olla oikeasti hoksottimet hereillä ja hyvä englannikielen tai googlen käyttötaito.
Ainoita asioita, mitä tästä olan yli kolmannen persoonan pelistä voi eritellä Resident Evileistä on se, että viholliset eivät teknisesti ole zombeja. Eläviä kuolleita joo, mutta se johtuu siitä että niissä on avaruusmatoja (tai jotain, kysy äidiltäs). Nämä madot tekevät entisiin ihmisiin paiseita, joita ampumalla ököt hieman helpommin kaatuvat – jos niihin paskaisiin edes osuisi. Viholliset meinaan heiluu enemmän kuin viagrapapat latotansseissa ja luoteja kuluu kuin härmässä josta on puukot loppuneet. Sitten kun kalmon on saanut maihin, avaruusmadot lähtevät liikkeelle ja yrittävät reikäraiskata seuraavan kuolleen uhrinsa. Parhaimmassa tapauksessa nämä madot palaavat takaisin jo heti aluksi maihin kampeaamaasi viholliseen ja saat uudestaan nauttia siitä, kun haramaa-Artturi tahtoo riialle. Taistelu on siis lähinnä vittumaista ja luoteja palaa hukkaan. Eikä ne kalmot ole ainoita vihollisia. Avaruusmatoja voi onneksi polkea jalallaan, kun muutakaan ei pääse polkemaan.
Edellisosaansa verratuna The Sinking City 2 hakee kenttäsuunnitelua tilallisesti myöskin sieltä Resident Evilin ahtaammista ja kapeammista, lineaarisemmista maisemista, kuin mitä edeltävässä osassa oli. The Sinking City oli avoimehkon pelimaailman peli, tämä taasen kuratoituja ahdistuskäytäviä ja huoneita. Onneksi lineaarisempia reittejä maustaa Frogwaresin pitkä historia etsivä- ja pulmapeleissä, mikä näkyy pulmatehtävissä. En aio yhtään enempää kertoa niistä, jotten spoilaa mitään. On paljon mehukkaampaa kokea pulmanratkonnat itse. Paatti erottaa myöskin The Sinking City 2:n Ressu Redfordeista Remakeista, mutta se on lähinnä pelaamista muistuttava latausruutu paikkojen välilä kulkiessa.
Nätti ja runsas kuin tulehtunut nuppi
Unreal Engine 5 grafiikat näkyy hienosti yksityiskohdissa ja valaistuksessa. Visuaalinen suunnittelu on persoonallista ja antaa pelille omanlaisensa leiman. Pelissä eräänkin tutkijan tavattuaan alkaa puistattaa sopivalla tavalla juuri visuaalisuuden ja tarinankerronnan avulla.
Harmillisesti itse päähahmot ovat aika maitoja sekä äänellisesti, että ilmeeltään. Heistä ei myöskään juuri välitä, mikä haittaa kauhutunnelmaa. Muuten musiikki ja äänimaailma on hyvinkin mukaansatempaavaa ja kuumottavaa.
Kannattaako ostaa?
Jos Resident Evil Remakejen tyyliset pelit inspiroi, niin tämäkin kannattaa ehdottomasti kokeilla hieman erilaisen miljöönsä puolesta. Siinä missä Ressuissa painellaan modernissa ajassa, niin The Sinking City 2:n ilme ja aseet on 1920-luvulta, joka jo itsesään tuo sopivaa vaihtelua. Viholliset ovat sen verran ärsyttäviä heilumisensa vuoksi, että voi alkaa turhauttaa liikkuessa paikoissa missä pitää ravata edestakaisin viemässä tavaroita, jotka eivät kunnolla mahdu pieneen tavaratilaan. The Sinking City 2 ei ole ihan niin sulava, kuin esikuvansa, mutta mielestäni Frogwares teki oikean ratkaisun siirtyessään suoraviivaisempaan toimintaan. Peligenren ystäville kelpo hankinta.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.