Mainos

Viime vuosien trendinä peliteollisuudessa on alkanut näkymään erinäisten pelisarjojen uudelleen aloitukset.

Tuoreimpana mukaan liittyy Tomb Raider, joka kertoo pelisarjan sankarittaren, Lara Croftin uran lähtölaukauksesta. Crystal Dynamics päätti aloittaa sarjan alusta, vaikka uusin Tomb Raider on jo pelitalon viides TR-peli. Päätös oli ehdottomasti oikea. Uusi Tomb Raider on heittämällä pelisarjan paras osa. Lara Craft on seksikkäämpi ja persoonallisempi kuin aikoihin. 

Laran tarina saa alkunsa, kun hän on etsimässä japanilaista kadonnutta Yamatain kuningaskuntaa. Kuningaskuntaa hallitsi kuningatar Himiko, jota kutsuttiin Aurinko Kuningattareksi jolla kerrottiin olevan mahtavia mystisiä voimia.

Laran reissussa mukana on joukko persoonattomia ja kliseisiä tutkimusmatkalaisia, jotka latistavat seikkailun tunnelmaa alusta alkaen. Jokainen sivuhenkilö Laran ryhmästä on kuin kasarileffojen ”black sidekick”. Mukaan on ahdettu niin tummaihoinen kovismimmi, pehmo nörtti – joka on tietysti ihastunut Laraan, se pakollinen skotlantilainen vanhajarru, Uusi-Seelantilainen kokki ja pari muuta luonteeltaan täysin paperinohutta sivuhenkilöä, joista jokainen on varustettu kerrassaan naurettavalla aksentilla.

Mainos

Tutkimusmatkalla alkaa kakka osua tuulettimeen, kun Lara ohjastaa tutkimusalus Endurancen paikalliseen Bermudan kolmioon, Lohikäärmeen kolmioon. Muiden merellisten kolmioiden tapaan, Lohikäärmeen kolmiossakin odottaa tuskallisen kova myrsky, joka paskoo Endurancen ja Lara joukkoineen haaksirikkoutuu kaukaiselle saarelle. Lara joutuu erilleen ryhmästään ja alkaa etsiä muita selviytyjiä tällä trooppisella saarella.

Alkukohtaus

Tomb Raider kertoo siis tarinan aloittelevasta seikkailijasta, joka kohtaa uravalinnasta johtuvat kauheudet ensimmäistä kertaa. Lara joutuu ruokaa etsiessään metsästämään peuran ja riistämään tämän hengen. Laran ensimmäinen tappo onkin pysäyttävä kokemus pelaajalle, kun Lara suree käsiinsä kuolevaa eläintä. Siirtyminen ihmishengen riistämiseen ei ole nuorelle seikkalijattarelle sen helpompaa. Ensimmäisen vihollisen liistiminen aiheuttaa Larassa vielä suuremman tunnekuohun kuin vetistelevät peuran silmät. Kummaa kyllä, mimmi pääsee tunnontuskistaan nopeasti yli ja eikä aikaakaan kun vihollisia listitään satapäin.

Käsikirjoitus tuntuu siis laahaavan ruudulla näkyviä tapahtumia jäljessä. Komeiden välianimaatioiden aikana Lara kamppailee tunnontuskissaan ja kokee tapahtumat todella ahdistaviksi, vaikka on juuri ilotellut murskaamalla vastustajien kalloja ja näiden kurkkuja leikkaillen. On selvää mitä käsikirjoittaja on pyrkinyt saavuttamaan, mutta tarinan tahditus ei osu kohdilleen. Tarina on myös täynnä epäloogisuuksia, vaikka kokonaisuus onkin onnistunut. Genrejohdannaiselta vertailuilta ei voi välttyä Uncharted-pelisarjaan, jonka kerrassaan loistava käsikirjoitus ja hahmokavalkadi vetää helposti pidemmän korren.

Eka metsästys

Lara aloittaa pelin ilman aseita ja hänen taidotkin on aloittelevan seikkailijan tasolla. Tarinan edetessä Lara löytää käyttöönsä perusasearsenaalin, sekä pelaajan on mahdollista kehittää Laran seikkailutaitoja kokemuspisteiden avulla. Kokemuspisteitä kertyy löytämällä kerättäviä esineitä ja aarteita, suorittamalla tehtäviä sekä metsästämällä. Jopa marjastuksesta irtoaa muutamia pisteitä.

Kokemuspisteiden lisäksi kerättävänä on jätemateriaaleja, josta Lara näppärä mimminä rakentelee tuosta vaan lisäosia keräämiinsä aseisiin. Ylijäämämatskua löytyy niin laatikoista, kuolleista eläimistä kuin vihollisten taskuistakin. Jokaista asetta voi myös päivittää tehokkaammaksi saarelta löytyvien aseosien avulla. Sanomattakin on selvää, että keräiltävät esineet eivät pelistä lopu ja, että Laran sukupuusta löytyy useampikin helvetin näppärä aseseppä. 

Saarelle on myös ripoteltu hautakammioita, joiden perältä löytyy ne suurimmat aarteet ja palkinnot. Hautakammiot toimivat aivopähkinöinä ja pelaaja joutuu käyttämään Laran oppimia taitoja selvittääkseen ne. Valitettavasti ratkaisut eivät ole kovin vaikeita. Kammioiden ideat keksii nopeasti ja todellista haastetta jääkin kaipaamaan. Sama ongelma pätee pelin muihinkin ongelmatilanteisiin: pelaajan aivonystyröitä kutkutellaan valitettavan vähän ja aivan liian kevyesti.

Kiipeily

Peli on graafisesti erittäin näyttävä ja yksityiskohtiin on kiinnitetty todella paljon huomiota. Lara reagoi ympäristöön hienosti ja esimerkiksi tulen kuumuuden voi aistia pelkästään Laran kehonkieltä seuraamalla. Animointiin on panostettu todella paljon ja Laran kissamainen liikehdintä on ehdottoman kaunista katseltavaa. Saari ympäristöineen on kaunis ja maisemat vaihtelevat riittävästi, jotta seikkailuinto pysyy yllä läpi pelin.

Pientä miinusta on pakko antaa goresta, jota turhan moni tapahtumapaikka on pullollaan. Saarella lojuvat ruumiit ovat kuin nekrofiilin päiväunista ja pelin aikana tuleekin vastaan varmasti kaikilla mahdollisilla tavoilla häväistyjä kalmoja. Vaikka paisuneiden ja mädäntyneiden ruumiiden täyttävät luolat ovatkin aluksi ahdistavia, tähän meininkiin turtuu alta aikayksikön ja tehokeino kulutetaan loppuun jo ensimetreillä.

Valaistuskikat tuovat tunnelmaa ja Laran vaatetus repeilee vastoinkäymisten myötä. Myös Laran kroppa kerää arpia muistoiksi tästä retkestä. Valitettavasti Lara on varustautunut tupla topilla ja näin ollen Laran nakuilua ei pääse todistamaan… paitsi lisämaksua vastaan ostamalla Viidakon tähtöset -tv-sarjasta tuttua vaatekertaa PS Storesta tai Xboxin Market Placesta.

Lara

Ääninäyttely on audiopuolen suurin heikkous. Kuten aiemmin jo todettiin, pelin aksentit ovat surkuhupaisia ja Laran stadilainen pissisässä suhisee korviin särähtäen. Aseet paukkuvat komeasti, räjähdyksissä on tarpeeksi potkua ja ääniefektit pitävät tunnelmaa yllä. Musiikki on valitettavan helposti unohdettavaa muutamaa eeppistä raitaa lukuun ottamatta.

Tomb Raiderin suurin ongelma on sen pelimäisyys. Vaikka peli pyrkii luomaan illuusion vapaastiliikuttavasta ympäristöstä on sen reitit liian tasohyppelymäisiä eikä todelliselle tutkimiselle anneta mahdollisuutta. Jokainen patsas, oksa, reunus tai kieleke on aina aseteltu niin, että reitti pysyy selkeänä. Kenttäsuunnittelua voikin siis helposti verrata 2D-tasoloikkiin. Lara omaa myös selviytyjäkatseen, jota käyttämällä kaikki mielenkiintoinen erottuu hohtavana ympäristöstä. Tämä ominaisuus on näppärä ja se nopeuttaa pelaamista. Samalla se myös valitettavasti latistaa löytämisen riemua ja pelaajan onkin aivan liian helppo navigoida aarteiden luo.

Panttivanki

Laran ohjattavuus on erinomainen ja kaikki toiminnot on aseteltu juuri oikein. Tasohyppely on vaivatonta ja ohjelmointivirheitä ei pelistä muutamaa kadonnutta napinpainallusta lukuunottamatta löydy. Taistelumekaniikka on helppo omaksua ja varsinkin pelin loppupuolella Lara on terminaattorin veroinen tappokone brutaaleine lopetusliikkeineen. Lara suojautuu esteiden taakse automaattisesti ja välillä on hieman epäselvää, onko sankaritar piilossa vai ei. Vastustajien tekoäly ei valitettavasti loista, ja kaikenkaikkiaan taistelusta puuttuu haaste vaikka hauskaa se onkin.

Pelin läpäisee reilussa kymmenessä tunnissa, mutta jos haluaa kerätä kaiken, seikkailulle kertyy lisätunteja vielä roimasti lisää. Mukaan on ahdettu myös tänäpäivänä pakollinen moninpeli, jossa mukana on variaatiot joukkuepohjaisesta taistelusta ja lipunryöstöstä. Moninpeli tuntui ihan toimivalta, mutta allekirjoittanutta se ei jaksanut muutamaa erää kauampaa kiinnostaa. 

Piilossa

Tomb Raider on ehdottomasti hyvä peli. Se pitää pelaajan otteessaan huikeaan loppuun asti. Sen ongelmat olisi ollut korjattavissa haastavammalla tekoälyllä, nerokkaammalla kenttäsuunnitelulla ja terävämmällä käsikirjoituksella. Turhat sivuhahmot, huumorin puuttuminen ja ennalta-arvattava tarina on kuitenkin helppo antaa anteeksi, sillä Laran ohjaaminen on yksikertaisesti erittäin mukavaa puuhaa. Täytyykin toivoa, että Crystal Dynamics saa nämä osa-alueet parannettua seuraavaan peliin, sillä on varmaa että jatkoa seuraa: peli myi yli miljoona kappaletta alle kahdessa vuorokaudessa.

Edellinen artikkeli360 (DVD)
Seuraava artikkeliDeath Race 3: Inferno (Blu-ray)
Each person who ever was or is or will be has a song. It isn't a song that anybody else wrote. It has its own melody, it has its own words. Very few people get to sing their song. Most of us fear that we cannot do it justice with our voices, or that our words are too foolish or too honest, or too odd. So people live their song instead.