Todelliset blues-asiantuntijat palaavat Deltalle. New Orleansin R&B ja jazz ovat vannoutuneille bluesin harrastajille liian kepeitä ja letkeitä, vaikka Mississippi niissäkin virtaa. Kepeys ja letkeys ovat kuitenkin näennäistä. Ne peittävät monimutkaisemman tuskan.
Palkitun ja kohutun Langalla-sarjan luojan, David Simonin, vuoden 2010 HBO-sarja Treme vie katsojat vuoden 2005 Katrina-hurrikaanin jälkeiseen New Orleansiin, tarkemmin yhteen sen vanhimmista kaupunginosista, Treméen. Ihmisiä on evakuoitu ja sijoitettu uudelleen. Ihmisiä on myös kuollut ja kateissa. Kaikki ovat menettäneet jotakin: omaisuutensa, omaisensa, ja ennen kaikkea New Orleansinsa.
Ensimmäisen tuotantokauden keskeisenä kysymyksenä onkin vain näennäisesti vuoden 2006 Mardi Gras. Suurempana kysymyksenä on, säilyykö New Orleans. Tai oikeammin: säilyykö sen kulttuuri.
Kysymys ei ole akuutti vain HBO:n Treme-sarjalle. Kysymys on akuutti koko Yhdysvalloille, ehkä koko maailmalle sikäli kuin New Orleansin ainutlaatuista, musiikkiin ja karnevalismiin sitoutunutta kulttuuriperintöä halutaan vaalia ja säilyttää.
Treme on jälleen Suomessa ajankohtainen. Ensimmäisen tuotantokauden esittänyt Canal+ starttaa sarjan toisen tuotantokauden esitykset toukokuussa.
Sarjaan pääsee sisälle hitaasti. Ensimmäisen tuotantokauden ensimmäinen jakso on suorastaan melko kehno, ellei sitten ole jo valmiiksi luonut intohimoista suhdetta New Orleansin musiikkiin tai paikan symbolis-mytologisiin merkityksiin.
Alusta asti on selvää, että sarjan pääosaa esittää paitsi alueellinen kulttuuri, ennen kaikkea sen musiikillinen anti ja perintö. Jaksoista noin puolet kuvaavat keikkoja. Tunnettuja muusikkoja vierailee joka jaksossa. Sekä New Orleansista kotoisin olevia että alueen ulkopuolelta tulevia. Esimerkkinä mainittakoon Dr. John.
Koska New Orleansin ruokakulttuuri on niin ikään omaa luokkaansa, sarjassa vierailee ensimmäisen tuotantokauden puolivälin tienoilla myös joukko Top Chefin tuomareita Tom Colicchion vanavedessä.
Sarjan musiikillinen anti on niin keskeistä, että läheltä kuvattuihin henkilöhahmoihin kiintyy pienoisella viiveellä. Löyhä juoni tuntuu enimmäkseen palvelevan keikkojen ja kädestä suuhun elävien muusikoiden tarkoitusperiä. Lähes jokainenhan New Orleansissa on muusikko.
Musiikista huolimatta – tai sen takia – sarja on omituisella tavalla koukuttava. Ristiriitaisuudessaan. Monitulkaintaisuudessaan. Hämmentävyydessään.
HBO:n sarjoille on tyypillistä rosoisuus ja elämänmakuisuus, tavallaan suoranainen lihallisuus. Niissä ei vältetä arkoja aiheita eikä yhdysvaltalaisen elämänmenon koko kirjon kuvaamista. Henkilöhahmot ovat pääsääntöisesti muuta kuin kaunista ja hoikkaa valkoista keskiluokkaa. Dialogi viljelee surutta voimasanoja. F niin kuin…
Tremessä esitetään runsaasti kritiikkiä tapaan, jolla Yhdysvaltain hallitus on hoitanut Katrina-katastrofin seurauksia. Ensimmäisen tuotantokauden kolmannessa jaksossa on pieni ja marginaalinen kohtaus: Mustat Mardi Gras -intiaanit suorittavat seremoniaa kuolleena löytyneelle jäsenelleen. Paikalle ajaa valkoinen pikkubussi valkoisine ulkopaikkakuntalaisineen.
Bussissa lukee ”Katrina Tours”. Ajoneuvo pysähtyy seuraamaan seremoniaa metaforana siitä, miten kaikki yrittävät hyötyä taloudellisesti Katrinan jälkeisestä New Orleansista.
Todellisten menetysten ja todellisen katastrofin jälkeisessä viipyilevässä, peitetyssä tragediassa ymmärrys syttyy hitaasti. Se on yhtä pinnanalaista ja syvällä kuin New Orleansin musiikissa kuultavat haavat. Se tekee menetykset – todelliset ja fiktiiviset – näkyviksi vasta ensimmäisen tuotantokauden loppupuolella.
Ja se herättää kysymyksen siitä, olenko minä katsojana osallisena Katrinalla rahastukseen. Missä määrin minä istun Katrina Tours -bussissa nauttimassa matkasta?
Siitäkin huolimatta, ja juuri siksi: tämä matkalippu kannattaa lunastaa.
JM
