Viikingit-sarjan neljännen tuotantokauden puhutuin tekijä suomalaisittain oli Peter Franzenin ja Jasper Pääkkösen tärkeät roolit sarjassa. Tätäkin olennaisempaa lienee kuitenkin se, onko sarjan kehityskaari enää nousujohteista.
Tasaisesti kulkuaan parantanut historiasarja Viikingit on alusta asti kärsinyt laahaavasta, paikoin jopa päättömän oloisesta kerronnastaan. Tätä sarja on paikannut historiallisilla hahmoilla ja tapahtumapaikoilla sekä näyttävillä taisteluillaan.
Suomessa uutisotsikot ansaitusti vei tieto siitä, että kotimaisen elokuvan kiintotähdet Pääkkönen ja Franzén olisivat tärkeissä rooleissa neljännen kauden tapahumissa. Näin totta vie onkin, eivätkä he roolejaan huonosti vedä. Eivät he tosin erotu merkittävästi kauden muista keskeisistä hahmoista, mutta ainakin hahmojen merkitys on astetta isompi kuin Jouko Aholan esittämä rooli sarjan ensimmäisellä kaudella.
Neljännen kauden tapahtumat jatkuvat tuttuun tapaan suoraan edelliskauden mielenkiintoisesta päätöksestä, joka luokin oivan alun neloskauden tapahtumille. Harmi vain, että potentiaali hukataan heti alkumetreillä, sillä tapahtumien keskipisteet hajautetaan kolmelle tai jopa neljälle eri rintamalle vuorotellen näitä kuvaten. Vaikka pääfokus pysyy Ragnarissa ja hänen lähipiirissään, yhtäältä reilusti saavat ruutuaikaa tapahtumat Wessexissä ja Pariisissa sekä tovin myös Björnin omat seikkailut.
Sillisalaatti
Siinä missä viimeksi mainitun kertomisen ymmärtää hyvin, gameofthronesmainen tapahtumien kuvailu monella eri rintamalla ei toimi Viikingeissä. On yksinkertaisesti vaikea perustella kauden alkupuolella sitä, miten paljon Pariisin tai Wessexin tapahtumiin uhrataan aikaa. Mikä pahinta, tästä aiheutava laahaava kerronta johtaa siihen, että neljännen kauden aloitus on melkoisen hidastempoista ja ajoittain jopa tylsää tarinankerrontaa. Kun oikein mikään missään ei edisty, herää väistämättä kysymys sarjan tahallisesta venyttämisestä.
Tämä ei tarkoita, etteikö tuotantokausi olisi hyvä. Se vain ei oikein vastaa niitä odotuksia, jotka tähän asti paras eli kolmas kausi sille loi. Neljättäkin kautta seuraa varsin hyvällä mielenkiinnolla, vaikka meinkinki verkkaista onkin. Tai ehkäpä verkkaisuus tuntuu juuri siksi häiritsevältä, että koko ajan toivoisi tapahtuvan enemmän. Kertoohan se jotain sarjan luonteesta, kuitenkin, että sitä seuraa kiinnostuneena myös vähäeleisestä kerronnasta huolimatta.
Kone herää kunnolla käyntiin vasta kauden puolivälin jälkeen, jolloin myös kotimaisten näyttelijöiden rooli alkaa paremmin valjeta katsojille. Tästä eteenpäin kausi kulkeekin huomattavasti kiinnostavampia raiteita. Englannin tapahtumien merkitys tuntuu kymmenen jakson kuitenkin lähes turhalta ja vain alleviivaa läpi kauden kestävää venytteisyyttä. Ehkä näitä tapahtumia avataan sitten tulevaisuudessa. Juuri nyt se ei kuitenkaan erityisemmin lohduta.
Pariisin tapahtumissakin alkaa olla tolkkua vasta kauden lopussa. Tästä huolimatta kymmenen jakson jälkeinen päätös ei tunnu riittävän palkitsevalta. Tämä johtuu osittain siitä, että neljäs kausi on jaettu kahteen osaan, joista ensimmäinen alkoi keväällä ja toinen esitetään vuoden 2016 syksyllä. Välilopetus ei ole huono, mutta se on tietyiltä osin ennalta-arvattava, joka tuntuu varsinkin Game of Thrones -rinnastuksineen vaisulta.
Ratkaisu alleviivaa venytyksen makua ja onkin harmittavaa todeta kauden olevan hienoinen pettymys hyvin loppuneen kolmannen kauden jälkeen. Vaikka toisaalta historia tuo oman taakkaansa ja paineensa kerrontaan, tämäkin oltaisiin voitu kiertää oivaltavammalla käsikirjoituksella. Aivan viimeinen vartti sentään tuo jotain odottamisen arvoista tulevalle kausipuoliskolle.
”VIIKINGIT EDUSTAA TÄMÄN HETKISTÄ HISTORIASARJATARJONTAA SEN PAREMMALLA PUOLELLA”
