Mainos
Vaikka punkkia pidetäänkin kuolleena 80-luvun Tukholmassa uskovat kolme 13-vuotiasta tyttöä siihen, että vastarinnan tuulet vielä puhaltavat ja kookomuslaisuus kaatuu aikanaan. On rankkaa kasvaa tytöksi, varsinkin, jos omaa vahvat aatteet ja lyhyen tukan. Pojat ovat kiinnostuneita enemmän jumppapukuihin sonnustautuneista blondeista kuin irokeesikampauksen nyrhineistä tytöistä. Rakkaustarinakin saadaan kuvioon, mutta tuttuun nuorisoelokuvatyyliin se päättyy sydänsuruihin.
Elokuvan on ohjanut Luukas Moodysson, joka on myös Fucking Åmålin ja Lilja 4-everin takana. Näin refrensseihin verraten Me ollaan parhaita on kuitenkin kokonaisuudessaa hyvin yksipuolinen. Bobo (Mira Barkhammar) ja Klara (Mira Grosin) päättävät perustaa punkbändin ja värvätä siihen mukaan myös uskovaisesta perheestä kotoisin olevan Hedvigin (Liv LeMoyne).
Elokuvassa ei tule vastaan suuria ristiriitoja tai kysymyksiä. Bobon äiti on yksinhuoltaja, jonka luona ramppaa jatkuvasti miehiä. Alkoholiin taipuva nainen jättää vastuun lapsestaan mielummin Bobon ystävän perheelle, kuin kokoaa itsensä ja tarttuu itse asiaan.
Tytöillä on hyvä sydän, eikä heillä ole alkoholi- tai huumeongelmaa. Nämä 13-vuotiaat eivät vielä eksy jakamaan kalleinta omaisuuttaan, vaan tyytyvät halauksiin ja pieniin pusuihin. Alkoholia koitetaan isoveljen kotibileissä ja sekin kerta päättyy oksennuslammikon jälkeen turvallisesti sänkyyn.
Onko syynä se, että 80-luvulla ei vielä tapahtunut mitään vai onko elokuvamaailma tehnyt katsojista niin paatuneita, että odotamme jotain hyvin repäisevää tapahtuvan, jotta elokuvaa voisi kutsua poikkeukselliseksi tai edes tarpeeksi viihdyttäväksi.
Tämä elokuva on kerran katsottavaa peruskauraa, joka jää unohduksiin seuraavan elokuvan alettua. Näyttelijät olivat mukavan tuoreita kasvoja ja hoitivat hyvin osansa. Se ei kuitenkaan riitä, jos käsikirjoitus on tasapaksua paatosta, jonka aikuiset ovat kirjottaneet.
Mainos
