Ad Infinitum -arvostelu – Selviytymiskauhua ilman selviytymistä ja kauhua

Ad Infinitum nakkaa pelaajan saksalaisen sotilaan varsisaappaisiin keskelle ensimmäistä maailmansotaa ja sen kauheuksia. Sota ei ole kivaa ja se kaivertaa osallistujan sieluun syvät arvet. Nyt revitään se arpikudos auki ja selvitetään kuinka osuvasti Hekate-studion väki on saanut traumat sorvattua kauhupeliin.

Ihmismieli on sellainen, että se ei halua oppia menneistä virheistä. Sota on yksi hyvä esimerkki tästä. Yhdestäkään sodasta ei ole koskaan ollut mitään hyötyä, eikä sitä ole sotinut ne, jotka ovat sen aloittaneet. Sodan jälkeiset kauhut piinaavat selviytyjiä ja näille selviytyjille annetaan palkaksi yleensä kodittomuutta – ainakin Jenkkilässä.

Vähemmästäkin menee kuppi nurin ja Hekaten Ad Infinitum soveltaa sodan kauhut tietokonepelin raameihin, mutta kuinka onnistuneesti? Valitettavasti ei kovinkaan.

Asemasodasta kotikartanoon

Ad Infinitum on selviytymiskauhupeli, jossa perhedraamaa selvitellään ensimmäisen maailmansodan sekä kotikartanon ympäristössä. Erittäin traumatisoitunut, rintamalta kotiin palaava saksalainen sotilas, Paul von Schmidt napsi sota-ajaltaan kotievääksi kivoja pikku näkyjä painajaismaisista kauhuista. Perhe von Schmidt omaa muutenkin traagisia tarinoita, joita pelaaja voi tutkia pitkin kartanoa kirjeiden muodossa.

Tarina alkaa avautua pikkuhiljaa ja aina välillä post-traumaattiset häiriötekijät sysäävät pelaajan takaisin poteroihin kokemaan kauhut uudestaan, mutta surrealistisina. Vastassa ei olekaan sotilaita, vaan jotain aivan muuta kauhistuttavaa. Makaaberit hirviöt jahtaavat sankaria kun samalla pitää selvitellä pulmia ja väistellä katalia ansoja.

Selviytymistä vasemmalla kädellä

Silmistä kuvattu kauhuseikkailu alkaa vakuuttavasti, mutta lässähtää hyvin nopeasti kun pelaaja tajuaa, etteihän tässä kauhupelissä ole mitään pelottavaa.

Kartanomiljöö on tunnelmallisesti erittäin kuumottava, mutta ei siellä tapahdu mitään. Ei ole selviytymistä, eikä kauhua. Atmosfääri pitää tosin hienosti pintansa, mutta ei se jaksa kantaa koko taakkaa yksin.

Ensimmäisen parin tunnin aikana selviää, että kyseessä on eräänlainen kävelysimulaattori kevyillä puzzleilla. Ekat ”selviytymiset” tulevat takautumien muodossa ja ympäristö on silloin sotatanner – tarkemmin ne poterot. Nämä survivör-kohdat ovat läpijuoksuja, eikä niissä ole juuri mitään haastetta, saati kauhua. Hirviöt näyttävät kyllä hyviltä ja inhottavilta, mutta niiden uhkakerroin on alhainen kuin jenkkiteinin tietämys maantiedosta. Vaikeustasoa ei voi tässä tarinavetoisessa pelissä säätää.

Sankari kävelee melko hitaasti ja mieli tekee ravata shift-nappi pohjassa, mutta pelissä on kuntopuntari. Paul jaksaa nelistää vain hetken, kunnes alkaa vahva läähätys. Tätä läähätystä malttamaton pelaaja (myös kriitikko) kuulee oikeastaan koko pelin ajan – taukoamatta. ”Vitun raskasta” -sanoisi Paul von Schmidtkin.

Takaumissa tapahtuu

Takautumat ovat hyvin putkijuoksumaisia ja pelaaja yleensä löytää oikean tien hyvin nopeasti. Tutkimiselle on jätetty hivenen tilaa, mutta toisia reittiä maaliin pääsemiseksi ei kuitenkaan ole.

Sivuraiteille suuntaavaa etsivää ei palkita muuta kuin kirjeillä, jotka avaavat sankarin- ja perheen tarinaa, sekä kaatuneiden tuntolevyillä joita voi kerätä tietyn määrän. Näiden kaikkien keräämisestä ansaitset Steam-saavutuksia.

Ad Infinitumin saavutuksien harvinaisimpiin kuuluu juuri näiden tuntolevyjen löytäminen, joka ei ole todellakaan haastava suorittaa. Silti vain 0,2 % pelaajista maailmanlaajuisesti ovat nämä suorittaneet. Kun ei kinostele, niin ei kinostele.

Fläsäreissä on yleensä jonkinlainen loppuvastus, joka vaatii nappien oikeassa järjestyksessä painallusta tai vastaavaa. Aseita kun pelissä ei ole, muuta kuin alun introssa. Ei sillä pääse ketään kuitenkaan ampumaan.

Joissain pomovastuksissa on seurauksia missä järjestyksessä kutakin namikkaa vääntää, joten pelissä on erilaisia loppuja. Peli on kuitenkin niin tylsä, ettei näitä jaksa juurikaan selvitellä.

Ad Infinitumia vaivaa myös useat, pelin rikkovat bugit, joilla peli palkitsee nimenomaan tutkijoita. Itse jäin monesti jumiin laatikoiden väliin, vaikka niiden välissä olisi tilaa useammallekin sotilaalle. Tikapuita kiivetessä ei kannata painaa taaksepäin kävelyä, sillä peli softlockaa heti. Jos joku paikka näyttää kiinnostavalta, mutta olet varma ettei sinne kuulu mennä niin kannattaa kuunnella intuitiota, sillä jäät melko varmasti jumiin. Onneksi pelissä on tarpeeksi checkpointteja, ettei kenttää tarvitse aivan alusta asti aloittaa.

Kevyttä pulmaa

Puzzlet ovat Ad Infinitumissa kopioita Amnesia-pelisarjasta, eikä se häpeile tätä juurikaan. Oikeastaan hyvin paljon pelissä on Amnesian tyylistä mekaniikkaa aina ovien, sekä laatikoiden avaamiseen asti. Tulitikuilla voi joitain valoja sytyttää, mutta ei se ole tarpeen sillä kartanossa ei ole mitään uhkaa. Olisivat menneet sitten vaikka kunnolla Amnesian syvään päätyyn ja lisänneet järki-mittarin, mikä kuluu sitä mukaan kuinka kauan pimeässä pönöttää.

Yksi pulma jäi kuitenkin kriitikon mieleen erittäin lämpöisenä, sekä omalaatuisena. Sairaalakentässä lokeropuzzlen selvitteleminen vaati plarailla dokumentteja oikein ajatuksella. Erittäin virkistävä yytsiminen antoi lisäpontta pelin pelaamisen jatkamiselle. Samalla alueella koetaan myös pelin ainoa, oikeasti kuumottava selviytymishetki. Tosin sekin oli järjettömän helppo, mutta pelottava.

Pelaajalla on reppu, johon keräillään tavaraa, joita käyttäen peli etenee. Mitään selviytymisen kannalta tärkeitä elementtejä ei pelaaja kerää, vaan kaikki kama on quest-materiaa.

Jossain vaiheessa pelaaja löytää kaasunaamarin, sekä taskulampun joita pitää välillä käyttää kun edessä on sinappikaasuhuntu tai valoa pelkääviä hirviöitä. Taskulamppu on muuten veivattava ja aivan saatanan paska. Missäs tällainen veivattava lamppu olikaan? Ainiin.. Amnesia: The Bunkerissa. Naamapalmuhymiö tähän kohtaan (toim. huom.)

Näyttää ja kuulostaa hyvältä

Ad Infinitum on tehty Unreal 4 -moottorilla ja se näyttää hyvältä. Valaistus ja efektipuolen assetit on kuosissa tuoden ahdistavan tunnelman liki. Mitään next-gen-seurantaa ei pelistä löydy, mutta Nvidian DLSS ja AMD:n FSR löytyy. Ei näitä tarvitse edes vähän vanhemmilla kokoonpanoilla, vaan peli pyörii mukisematta johtuen pitkälti pelin rajoitetusta ympäristöstä.

Äänipuolella homma toimii myös hyvin ja ambientti pitää kartanossa seikkailevan pelaajan varpaillaan – vaikka ei siellä mitään tapahdukaan.

Hirviöiden ölinät ja murinat ovat selkäpiitä karmivia eikä niiden luokse todellakaan halua. Ainoana miinuksena on pelin englanninkieliset ääninäyttelijät ja pelin dialogikieli kannattaakin kammeta alkuperäiseen saksankieleen. Hekate kun suoraan Berliinistä ponnistaa.

Kannattaako ostaa?

Tylsähkö ja ei-pelottava kauhustelu, Ad Infinitum on noin seitsemän tunnin pituinen ja olisi pitänyt kategorisoida tarkemmin, sillä selviytymiselementit ovat niin järisyttävän pienet eikä sitä pelkkä atmosfääri pelasta. Sillä on hyvät hetkensä, mutta mistään vuoden kauhupeli-tittelistä ei tätä voi edes ajatella.

Pelistä ei tarvitse pulittaa mitään kolmen A:n hintoja, vaan sen saa alta neljän kympin. Hinta ei huimaa, mutta silti odottaisin alennusmyyntiä kyseiselle kävelysimulaattorille.

Jos kaipaat selviytymiskauhua koko tittelillä kannattaa pennoset suunnata Amnesia-pelisarjan suuntaan. Se on vielä muuten halvempikin.