Mainos

Bennet Miller hieroi vuosia kiehtovaa tositarinaan perustuvaa elokuvaideaa mielessään. Lopulta siitä syntyi viihden Oscar-ehdokkuuden menestys.

Vuonna 1984 olympiakultaa painissa voittanut, köyhissä oloissa asusteleva Mark Schultz (Channing Tatum) saa eräänä päivän oudon puhelun, jossa du Pontin suvussa elävä miljardööri kutsuu hänet kylään. Omituinen vierailu hulppeassa linnassa päättyy siihen, että painimestari siirtyy huipputreenikselle John du Pontin (Steve Carrell) Foxcatcher-painijärjestöön. Schultz saa avukseen kaiken mitä tarvitsee, mutta vain kotvan kuluttua asioiden toinenkin puoli näyttäytyy – raadollisesti.

Foxcatcher on leffa, jonka juonesta ei kannata ennakkoon juurikaan paljastaa. Siksi kerroinkin edellä vain vähän sisällöstä. Elokuvalle kannattaa antaa tilaa kehittyä ja rakentua, sillä se on lopulta todella kovaa kamaa.

Mainos

Tositapahtumiin perustuva Foxcatcher on tavallaan ennakoitavissa, mutta se onnistuu myös lyömään vasten kasvoja.

Elokuvan pääosissa nähtävät Channing Tatum, koomikko Steve Carrell ja Hulkkina tunnettu Mark Ruffalo ovat kaikki joutuneet roolejaan varten moneksi tunniksi maskiin. Tatumille on muotoiltu paininenä, Ruffalo on saanut Rexona Big Ball -otsan ja Steve Carrell kokonaan uuden naamataulun piilolinsseineen, niin että miehen tunnistaa vasta kun tajuaa katsoa kansikortista tai lopputeksteistä miehen nimen.

Vaikka Carrell onkin tullut tutuksi koomikkona, onnistuu mies olemaan Foxcatcherissa täysin erilainen. Hän on synkkä, vakava ja jopa pelottava. Carrell onnistuu roolissaan ja yllättää todella näyttelijäinkyvyillään.

Tältä näytti oikea John du Pont vs. Steve Carrellin dupontti.

Jokainen näyttelijöistä paneutui tosielämän roolihahmoihinsa puolen vuoden eläytymisellä. Tatumilla homma oli helppo, sillä oikea Mark Schultz oli jatkuvasti tavoitettavissa ja teki pienen cameonkin leffassa. Muiden tähtien oli tyytyminen kuulopuheisiin ja videoaineistoihin.

Carrell eläytyi rooliinsa jopa niin vahvasti, ettei ollut missään tekemisissä muiden näyttelijöiden kanssa kuvausten ulkopuolella. Hän tutustui oikeasti vastanäyttelijöihinsä vasta Cannesin elokuvajuhlilla, Foxcatcherin ensi-illassa.

Tatum eläytyi myös ja mm. haavoitti itseään yhdessä kohtauksessa lyömällä päänsä peiliin. Kohtaus on puhdasta improvisaatiota, sillä sitä ei ollut käsikirjoituksessa. Samoin siitä syntynyt haava oli oikea.

Tältä puolestaan näyttivät Shultzin veikkoset irl.

Foxcatcher on surullinen, mutta kiehtova elokuva, jota ei missään tapauksessa kannata skipata. Se on loistavaa vastapainoa räimeelle ja komedialle, ja se avaa katsojalle amerikkalaisen painihistorian yhden synkimmistä käänteistä.

Blu-ray:n bonusarkussa on vartin mittainen dokumentaari elokuvan takaa, sekä poistettuja kohtauksia.