Eeppisistä elokuvistaan tuttu Christopher Nolan (Dark Knight -Batman-trilogia, Inception) tuo isolle kankaalle Dunkirkin tapauksen. Katastrofileffan hengessä tehty sotaelokuva pitää pulssin korkealla loppukliimaksiin asti.
Toinen maailmansota. Saksalaiset ovat piirittäneet Englantilaiset ja Ranskalaiset Dunkirkin rannalle, missä epätoivoisena odottaa monituhatpäinen sotajoukko pelastustaan. Kaksi nuorta sotilasta pyrkii pelastautumaan keinolla millä hyvänsä. Englanti ei lähetä monia aluksia pelastukseksi massiivisten tappioiden takia, ja omakin maa olisi pidettävä turvattuna. Spitfire-hävittäjät pyrkivät pitämään ilmatilan puhtaana pommikoneilta. Merivoimat ovat takavarikoineet siviliialuksia pelastusaluksiksi. Pysyykö ilmatila puhtaana? Pysyykö nuoret sotilaat hengissä epätoivoisessa tilanteessa? Ehtivätkö laivat paikalle ajoissa? Mikä on selvityimisen hinta?
Christopher Nolanin kynäilemässä ja ohjaamassa toiseen maailman sotaan sijoittuvassa Dunkirk-elokuvassa ei sotaa ihannoida. Sankariteot ovat pieniä ja kestot lyhyitä. Kaikki haluavat kotiin, keinolla millä hyvänsä.
Jo alkumetreiltä Dunkirk nappaa otteeseensa, ja pitää puristuksessaan, eikä ote hellitä, ennen kuin lopputekstit ovat rullanneet pitkään.
Sotilaiden pelastautumisyritysten ja epätoivon karun varjon tunnelma on käsin kosketeltavaa. Luotien ja räjähdysten äänet menevät selkärankaan. Herkkäkorvaisten kannattaakin napata mukaansa korvatulpat, sillä dynamiikka elokuvassa on Interstellarin korviarepivää luokkaa.
”tarinaltaan, visuaalisuudeltaan ja äänimaailmaltaan täyttä timanttia”
Kuvaustyyli ja kuvakulmat vievät välillä lähelle toivon ja epätoivon myrskyä, jolloin lähes vastarannalla näkyvä Englanti tuntuu olevan toisella puolen maapalloa. Välillä taas ollaan etäällä, jotta koko massiivinen sotilaallinen virhe näyttää koko kaameutensa.
Olin aluksi skeptinen Nolanin genrevalinnasta, mutta aivan turhaan, sillä Nolan ei petä. Dunkirkistä löytyy myös Nolanin vakionäyttelijöihin kuuluvat Tom Hardy ja Cillian Murphy, jotka kumpikin vetävät hienot roolit, varastamatta kuitenkaan show’ta.
Niin sanotusti yleisöä edustava Tommy (Fionn Whitehead) vetää meidät hyvin mukaansa taistelutantereelle toverinsa Gibsonin (Anuerin Barnard) kanssa. Loistavasta, hieman Dark Knight -sävytteisestä, musiikista vastaa jälleen kerran Nolanin luottomies Hans Zimmer.
Nolan on tunnettu elokuviensa eeppisyydestä ja erikoisuudesta (mm. Inception, Prestige) ja tässäkin elokuvassa on selkeä Nolanin leima. Aikaa kuljetetaan kolmessa eri vaiheessa: viikko, päivä ja tunti. Näillä eri aikajanoilla nähdään eri näkökulmat tilanteessa. Tämä nerokas tapa leikata, tiivistää tapahtumia ja elokuvan vajaan parin tunnin pituus on täten juuri sopiva. Kolmesta aikajanasta ei tarvitse olla huolissaan, sillä elokuvaa on helppo seurata, ja aikajanojen ns. solmu- tai risteämiskohtia on vain pari.
Suosittelen Dunkirkiä lämpimästi ja nimenomaan leffateatterissa nautittavaksi, sillä leffa on tarinaltaan, visuaalisuudeltaan ja äänimaailmaltaan täyttä timanttia.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.