Roald Dahlin muistettava lastenkirja Iso kiltti jätti on saapunut valkokankaalle versiona, jota Steven Spielberg on kypsytellyt viimeiset 25 vuotta. Leffa olisi vaatinut vielä toisen neljännesvuosisadan, sillä lopputulos on suuri poksutuhnu.
Ensimmäiseksi tämän säälittävän ihmisparsan täytyy päästää sisältä ulos pari asiaa. Ilmeisesti jotkut elokuvien levittäjät eivät halua elokuvistaan positiivisia arvioita. Vai miten voi olla selitettävissä, että Iso kiltti jätti esitetään pressinäytöksenä 3D-versiona ja vielä suomidubbauksella varustettuna. Toiseksi, Roald Dahl on yksi lapsuuteni suurista tarinankertojista, Dahlit maistuvat hyvältä näin vanhempanakin.
Spielbergin elokuvaversiossa anarkistinen ja jopa makaaberi alkuperäistarina on ottanut ylleen siirappisen viitan, jolla toteutetaan suoraviivaista satua. Missä on omalaatuisuus ja Dahlin ilkikurinen kujeilu?
Iso kiltti jätti käynnistyy tilanteesta, jossa orpokodissa varttunut nuori Sohvi (Ruby Barnhill) kurkistaa orpokodin ikkunasta ja näkee jotakin ”hirveän isoa ja hirveän mustaa ja hirveän laihaa”. Seuraa estämätön tapahtumaketju, jonka tuloksena Sohvi löytää itsensä neljä kertaa ihmisen kokoisen jättiläisen luota, Jättiläisten Maasta. Toisiinsa tutustuttuaan Sohvi sekä Iso Kiltti Jätti, IKJ (Mark Rylance), päättävät tehdä lopun verenhimoisten jättiläisten ihmiskuntaa ympäri maailman rokottavista sekä kauhistuttavista syömäpuuhista.
”Leffassa vedetään mutkat suoriksi”
Iso kiltti jätti on tarina kahden eri maailman – ja niissä maailmoissa elävien henkilöiden – kohtaamisessa. Alkuperäisteos syventää tätä teemaa jopa syvällisesti, mutta leffassa vedetään mutkat suoriksi. Pohdinnat siitä, ovatko jättiläiset Sohville vertauskuvia aikuisista vai kuvauksia hänen kasvustaan, jäävät loistamaan poissaolollaan. Pitkään mietin, miksi elokuva ei ota tuulta alleen. Syyksi selvisi liian siloiteltu ja ohuesta juonesta kärsivä CGI-rymistely, joka ei yrityksistä huolimatta herätä tunteita.
Iso kiltti jätti yhdistää nykytyyliin live-näyttelemistä ja tietokoneanimatiota. Ja kenties johtuen tietokone-efekteistä ja satumaailman luomisesta, itse hahmot jäävät yksiulotteisiksi. Toisaalta paikka paikoin, vaikka dollareita on efekteihin poltettu, CGI näyttää todella kököltä. Kuin Iisalmen kansanopiston mediaryhmän pojat olisivat tutustuneet motion capture -tekniikkaan ja tehneet leffan.
Osa tietokoneella generoiduista hahmoista ja kohtauksista näyttävät yhtä päälleliimatuilta kuin leffan viittaukset ohjaaja Spielbergin klassiseen E.T.-elokuvaan. Tämä ei ole E.T., ei lähelläkään.
Jos jokin leffassa toimii, se on kielellä leikittely. Elokuvan jätti syö perskurkkanaa, juo poplimoa ja päästelee poksutuhnuja. Aikoinaan suomentaja Tuomas Nevanlinna teki urotyön kääntäessään Dahlin kujeilevan ja mustan huumorin täytteisen maailman suomalaisille. Onneksi alkuperäistä käännöstä on elokuvassa käytetty.
”Osaltaan junnaava kerronta vie kirkkaimman terän”
Ehdoton johtotähti elokuvassa on IKJ:tä näyttelevä Mark Rylance, joka onnistuu luomaan vähäeleisesti komediaa ja tarvittaessa räjäyttämään energialla koko valkokankaan, vaikka shakespearilaisen koulutuksen saanut brittinäyttelijän hahmo onkin toteutettu tietokoneanimaatiolla.
Kummastusta aiheuttaa myös elokuvan kesto, joka kahden tunnin mitassaan tylsistyttää lapset. Osaltaan junnaava kerronta vie kirkkaimman terän. Aikuiset taasen kaipaavat lisää kulmia ja sankarillisen sokeroimisen sijaan alkuperäistä Dahlia, joka synkkydessään vetää vertoja Grimmin veljesten alkuperäisille, verisille tarinoille.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.