Elokuva-arvostelu: Logan

Hugh Jackman laittaa Wolverinen kynnet vielä kerran tanaan. Onko Loganista Wolverine -”trilogian” päätösosaksi?

Lähitulevaisuudessa Wolverine (Hugh Jackman) on vanha, katkera ja alkoholisoitunut. Hän tekee salanimellä duunia limusiinikuskina ja hoitaa dementoitunutta vanhaa ystäväänsä. Lopun edestä hän ryyppää ja yrittää saada nukuttua. Jokin jäytää Wolverinea sisältä, eikä hänen paranemisvoimansakaan ole entisensä. Kieltäydyttyään auttamasta erästä naista, kiinnittää lipevä Pierce (Boyd Holbrook) yksityisarmeijoineen Wolverineen sellaista huomiota, jota tämä kiven alle halajava entinen sankari ei kaipaa.

James Mangoldin Logan on huikea päätös Hugh Jackmanin Wolverine-uralle. Hugh aloitti Wolverinen roolissa X-Men-elokuvassa vuonna 2000 ja voitti fanit heti puolelleen – vaikkakin Hugh on muutama kymmenen senttiä pidempi kuin sarjakuvien tumppi kanukki.

Kaikissa X-Men elokuvissa tavalla tai toisella esiintynyt Hugh on tehnyt noin 17-vuotisen uran Wolverinena. X-Men elokuvien lisäksi hänellä on ollut kaksi aiempaa soololeffaa Wolverinena, Loganin ollessa kolmas.

”täysosuma kaikilla saroilla”

Logan vetoaa tunteisiin. Elokuvan ns. sankareilla on melko kaukana kaikki gloorian päivät, ja jäljellä vain näivettyneisyys, kivut ja katkeruus.

James Mangold on ohjannut hyvin hahmovetoisen supersankarielokuvan, joka on kyllä ihan täysosuma kaikilla saroilla. Elokuvassa on hyvin arkisia vanhenemiseen liittyviä asioita tarkasteltu supersankarivinkkelistä, mikä tuntuu raikkaalta ja samalla hyvin raastavalta.

Tarinan alkutilanne herättää paljon kysymyksiä siitä, mitä on tapahtunut, ja näihin onneksi vastaillaan pienin vihjein.

Elokuvan päämoottorina on selkeästi Wolverine ja hänen sisäinen myllerryksensä. Tässä leffassa onnen hetket ovat vain pieniä pilkahduksia ja ohikiitäviä hetkiä. Brutaali väkivalta iskee kuin moukari vasten kasvoja ja taistelut ovat tyylikkäästi tehtyjä, ilman sen kummempaa väkivallan glorifiointia.

Mahtuu leffaan mukaan pari aika mojovaa läppääkin, mutta onneksi ne on tehty taiten, ja elokuvan teemaa kunnioittaen.

Herkkiä hetkiä

Tarina kokonaisuutena veti herkäksi ja elokuvan todellakin koki hahmojen mukana. Jätän paljon kertomatta muista näyttelijöistä tai tarinasta, koska en halua spoilata. Logan on parasta koettuna.

Sen sanon kuitenkin että lapsiroolin tekevä Dafne Keen on erittäin intensiivinen ja Mangold on hyvin saanut nyansseja hänestä ja hänen roolihahmostaan irti.

Sir Patrick Stewartin rooli ysikymppisenä Xavierina on huikeaa ja mykistyttävää katsottavaa. Boyd Holbrookin Pierce onnistuu olemaan sellainen hahmo jota tekee mieli ensi käsittelyssä leipoa lättyyn, ja tämä siis täysi meriittii miekkoselle.

Viime vuonna samoihin aikoihin ilmestynyt Deadpool tuntuu viitoittaneen hyvin tien Logania varten. Yhtäläisyysviivoja näiden kahden leffan välille voi vetää useitakin, mikä ei ole ollenkaan huono asia.

”Hugh Jackmanin tulkinta Wolverinesta on parasta Wolverinea ikinä, piste”

Hugh Jackmanin tulkinta Wolverinesta Logan-elokuvassa on parasta Wolverinea ikinä, piste. Kirosanat lentää, kiukkua puretaan, hampaiden takaa muristaan, kynsillä silputaan ja kuutioidaan, tunteita näytetään ja piilotetaan. Rosoista pintaa ja sipulin kerroksia löytyy hyvin kouriintuntuvasti.

Logan on kyllä hieno joutsenlaulu Jackmanin Wolverine uralle.

Kuvat ja maisemat näyttävät skooppiinsa nähden hyvältä ja rosoisen kauniilta. Musat menee suoraan ytimiin ja kaikki sivuroolitkin on tiukkaa tatinaa. Kiitos näistä vuosista Jack ja toivottavasti tulevaisuus tuo mukanaan loistorooleja ja ehkä vielä yksi vihaisen kanukin rooli?

Yllättäin Logan ei olekaan leffa, jonka menisi ensisijaisesti äijäporukassa katsomaan. Parasta seuraa tähän leffaan on joku, jonka kanssa ei tarvitse pidätellä, vaan voi heittäytyä täysillä mukaan tähän syvälle ajan ruosteisiin rattaisiin jääneiden ex-supersankarien viimeiseen toivorikkaaseen road-trippiin.