Elokuva-arvostelu: Tom Of Finland

Kertomus 100-vuotiaan Suomen harvemmin kerrotusta historiasta jää vielä kunnolla kertomatta, mutta Tom Of Finland ei liikaa kuvia kumartele ja kertoo homo-miesten elämästä aikana, jolloin homous oli rikollista, syntiseksi ja likaiseksi leimattua.

Unohtakaa Suomi 100 -juhlallisuudet ja itsenäisyyden juhlinta. Vuosi 2017 kuuluu Tompalle.

Vaikka vuotta on vielä jäljellä olemme jo nähneet useita taidenäyttelyitä, menestysmusikaalin, somekohuja, kahvia, lakanoita ja pussiliinoja. Ja nyt, kirsikkana kakun päällä, Tom Of Finland -elokuva. Vielä kun leffan takana ovat häärineet kotimaisen elokuvan kultasormet Dome Karukoski ja Aleksi Bardy, on syytä odottaa jotain suurta. Täyttyykö odotukset?

No, tavallaan, mutta jotain jäi puuttumaan.

Tarkastellaan ensin lähtökohtia. On mahtavaa, että Touko Laaksosesta on lähdetty tekemään elokuvaa.

Ohjaaja/käsikirjoittaja Karukoski on sanonut, että idea Tom Of Finland -elokuvasta on pyörinyt hänen päässään jo vuodesta 2008. Joten mistään hetken mielijohteesta tai kaupallisesta agendasta ei siis voida puhua.

Se, että leffa on vieläpä tehty suomalainen suurmies -mentaliteetilla kertoo myös arvostuksesta ja siitä, että mies, tarina ja aihe on koettu merkitykselliseksi. Ja sitä se onkin.

Nykypäivänä Tom Of Finland uskalletaan tunnustaa juhlalliseksi ylpeyden aiheeksi ja vientituotteeksi, joka voidaan ja halutaan tuoda esiin. Toisin oli Laaksosen elinaikana, jonka elokuva tuo hyvin esiin.

Se myös herättää kysymyksen: hetero ja/tai homojen historiaa tuntematon ihminen katsoo elokuvaa varmasti hyvin erilaisin silmin?

Touko Laaksonen antoi homomiehelle kasvot ja vartalon. Hänen taiteestaan ja piiroksistaan syntyi vallankumous. Aiemmin häpeällisinä pidetyistä kuvista on tullut ikoninen ja rakastettu osa suomalaista taidetta ja kotien sisutusta. Se on asia, josta meidän on syytä olla ylpeitä.

Tom of Finland on ikonisessa asemassa etenkin seksuaalivähemmistöille. Tuntuu oudolta, että tämä fanikunta hiukan sivuutetaan elokuvaa tehdessä.

”sota-ajan poikkeusolot mahdollistivat seksuaalisuuden hyvin vapaan toteuttamisen”

Elokuva alkaa sotavuosista. Luutnantti Laaksonen komentaa ryhmäänsä tulenjohtajana jatkosodan aikaan ja epäilemättä juuri sotavuodet muokkasivat Laaksosesta pelkäämättömän riskinottajan. Kun on tuijottanut kuolemaa päivittäin silmään, ei ole mitään järkeä pelätä elämää.

Myöhemmin sama teema toistuu Laaksosen taiteessa. Tottakai suomalaisessa elokuvassa täytyy olla sotaa ja täytyy olla sotatraumaa. Kenties myös masennusta ja vaikeuksia.

Touko Laaksonen istuu tähän muottiin tietyiltä osin hyvin. Laaksonen on kertonut pitävänsä sota-aikaa elämänsä onnellisimpana aikana, koska sota-ajan poikkeusolot mahdollistivat seksuaalisuuden hyvin vapaan toteuttamisen. Tämäkin kuvasto ja aihealue elokuvassa käsitellään hyvin, mikä varmasti aiheuttaa puritanistisimmille sotafanaatikoille kakomista. Mutta siinäpähän kakovat, aika velikultia, minä sanon.

Sotavuosien jälkeen Touko Laaksonen menee töihin mainostoimistoon, mutta samalla pirtää salaa eroottisia, estottomia ja ylpeitä homomiehiä. Täytyy kuitenkin muistaa, että kyseessä on synkkä ja moralistinen Suomi, jossa homoseksuaalisuus poistettiin rikoslaista vasta vuonna 1971. Kaiken piti siis tapahtua salaa ja piilossa, kuten elokuvassa esitettävät homoseksuaaliset kanssakäymiset, jotka jäävät vihjailevien puheiden ja pimeiden puistojen suojiin.

Laaksonen etsii työlleen yleisöä ja se kuljettaa hänet Berliinin kautta Los Angelesiin, jossa hän saa vapautta ja arvostusta taiteelleen.

Tom Of Finland ei ole dokumentti, se on fiktiivinen draama. Välillä huomaa ajattelevansa, että voiko yhdelle miehelle tapahtua kaikki tämä, niin eriskummalliselta ja koukeroiselta elokuva vaikuttaa.

Kuitenkin elokuvan muodossa on ongelmansa: kun perinteiseen omaelämänkerralliseen ”suurmies-elokuva” -muottiin isketään niinkin eksentrinen mies kuin Touko Laaksonen, hukataan samalla monia mahdollisuuksia. Toteutus on sovinnainen ja tuttu, vaikka Laaksosen elämä antaisi mahdollisuuksia laajempaan elokuvalliseen ilmaisuun.

Elokuva on tietenkin tehty heteron katseen alla. Syykin on selvä: heteroyleisölle elokuva on tehty ja he tulevat sen lipputuloillaan maksamaan. Homoseksuaalisuuden ja rakkauden käsittely jää elokuvassa sangen pinnalliseksi.

Ottaen huomioon se fakta, että Laaksonen ja Veli Mäkinen piilottelivat suhdettaan liki kolmekymmentä vuotta, tuntuu oudolta, että rakkauden kuvaamiselle ei löydy melkein kaksituntisesta elokuvasta tilaa. Enemmän leffa tuo esille heteroiden homoihin kohdistamaa syrjintää ja väkivaltaa. Ehkä tämän takana on pyytää anteeksi historian häpeäpilkkua ja näin heterot saavat elokuvan kautta oman katharsiksensa.

Roolitus on elokuvassa mitä mainioin. Enemmän teatterilavalla kuin elokuvissa viihtynyt Pekka Strang on suoranainen löytö pääosaan. Strang on lähes todellisen veroinen Touko, maneereja, ulkomuotoa ja ääntä myöten.

Erityishuomion ansaitsee Taisto Oksasen esittämä Heikki Alijoki, joka kamppailee homoutensa kanssa Laaksosta tuskallisemmin, päätyen lopulta kulissiliittoon ja psykiatriseen hoitoon ”sairautensa” vuoksi.

Elokuva näyttää hyvältä, realistinen, paikoin käsivarakuvaus tuottaa samaistumista ja visuaalisesti esitetty pommitettu Helsinki luo uhkaa.

Raikasta otetta ja hengitettävyyttä elokuvaan tuo Los Angelesissa kuvatut kohtaukset, jotka muodostavat äärilaidat vapaan Amerikan ja rajoittuneen Suomen välille. Elokuvassa Kalifornia, kuten Laaksosen oikeassakin elämässä, näyttäytyy fantasioiden täyttymyksenä. Tätä kuvastoa olisi voinut hyödyntää enemmänkin. Tyyli on lähempänä Hollywoodia kuin taide-elokuvaa.

”Tom Of Finland -elokuvaa vaivaa liikaa kiristävät nahkahousut”

Tom Of Finland -elokuvaa vaivaa liikaa kiristävät nahkahousut. Koppalakin alta on vaikea kuvata vapautunutta ja onnellista homoseksuaalisuuden kuvausta, vaan päädytään luomaan idylliä heteroparin kaltaisista homoista jotka kiistelevät verho-ostoksilla, että ”keltainen on nynnyjen väri”.
Tom Of Finland edustaa tiettyä ajankuvaa, se tuo omat haasteensa. Aikoinaan historiassa kielletty ja siksi näkymätön miesten välinen rakkaus on myös elokuvassa näkymätöntä.

Laaksosen taide ei ollut rivoa, tuhruista ja häpeilevää vaan iloista, valoisaa ja elämänmyönteistä. Tämä näkökulma elokuvassa vilahtelee, mutta ei saavuta lakipistettään vaan katoaa horisonttiin vieden mukanaan kiinteät pakarat ja muhkeat housunetumukset jättäen jälkeensä nahkachapsien tiukan paukahduksen.