Final Fantasy XVI on pitkän pelisarjan tuorein ja toimintapelimäisin osa. FF XVI heittää vuoropohjaisuudeen romukoppaan ja luottaa ehkä liiankin suoraviivaiseen toimintaan.
Palava miekka halkoo ilmaa. Ihmissotilaat juoksevat keihäät kädessä kohti yksinäistä soturia. Örkki toisensa jälkeen hengittää niskaan ja kaatuu miekan halkomana. Maassa makaa kuolleita sotilaita, örkkejä. Taistelutanner tärisee. Jättimäinen kerrostalon kokoinen Titan raivoisasti tyhjentää kenttää esteistä. Huutoa, leimahdus ja tulidemonin kaltainen valtaisa Ifrit syöksyy kohti Titania. Nyrkit kohtaavat, tanner tärisee ja nämä puolijumalan kaltaiset Eikonit valmistautuvat uuteen iskuuun. Tämänkaltaisia ovat taistelut parhaimmillaan Final Fantasy XVI:ssä.
Final Fantasy -pelisarjalla on pitkä historia, aina vuonna 1987 Japanissa ensimmäisen Nintendo Nes Enteretainment Systemin Final Fantasy I -pelistä alkaen tähän uusimpaan tulokkaaseen asti. Pelisarjalla on 16 pääosan peliä. Osalla näistä peleistä on sivuosia, lisäksi pelisarjaan kuuluu myös spin-off-pelejä kuten Final Fantasy Tactics.
Final Fantasyn pääsarjan pelejä on yhdistänyt yleensä Mooglet, Chocobot ja taistelujen vuoropohjaisuus. Nyt se vuoropohjaisuus on heitetty täysin romukoppaan.
Final Fantasy XVI:n kehitystiimiin kuuluu Ryota Suzuki, joka on toiminut Capcomilla mm. Dragon’s Dogman ja Devil May Cry 5:n kanssa. Suzuki toimi Final Fantasy XVI:ssä taisteluohjaajana, ja heijasteet sekä Dragon’s Dogmaan, että DMC5:n taistelutyyleihin on nähtävissä myös tässä uusimmassa FF-pelissä.
Final Fantasy XVI lainailee sujuvasti niin Game of Thronesin, Stranger Thingsin, Godzillan ja muiden jättiököjen kaiju-taisteluiden ja lukeemattomien muiden lähteiden perästä. Sen tarina ei ole millään sävyllä originaalein tai koherentein, mutta se osaa yllättää ja iskeä kuin tuhat volttia muutamaankin otteeseen. Final Fantasy XVI on ehkä kaikkein elokuvamaisin osa koko pelisarjassa, mutta onko se pelinä riittävän hyvä?
Phoenix Down
Valistheassa jytisee. Valtiot ovat tukkanuottasilla toistensa kanssa kaikkien halutessa lisää valtaa ja keinon hallita vuorten kokoisia Mothercrystals-taikakristalleja. Taika Valistheassa tapahtuu näiden kristallien osasilla ja syntymässään taian kirouksen saavia Dominantteja kohdellaan kuin työkaluina, orjina ja pahimmillaan ei-henkilöinä. Suuriruhtinaskunta Rosariassa Clive Rosfield on nuoremman veljensä Joshuan, Phoenixin valitun, vannoutunut Ensimmäinen kilpi, eli henkivartija.
Rosariaan hyökätään, jengiä kuolee, Phoenix hätääntyy ja mahdoton toinen tulen Eikoni Ifrit saapuu ja raivosan taistelun jälkeen on kuoleman hiljaista. Hävityksen keskellä on Clive, joka vannoo kostoa.
Köyhän miehen Devil May Cry
Taisteluohjaaja Ryota Suzuki pitää Final Fantasy XVI:n taistelusysteemiä mestariteoksenaan, sillä se on suunnattu vasta-alkajille. Valitettavasti tämä näkyy ja tuntuu. Taistelut ovat pirun näyttäviä efekteineen iskuineen kaikkineen, mutta mekanismeissa ei ole muuta haastetta, kuin se, että jotkin viholliset ovat aivan vitullisia rankaisusieniä.
Puuduttavaksi käyvä väistä, hyökkää, horjutua, lataa kaikki isot paukut, lisää vain vesi ja tarjoiluehdotus -tyylinen taistelu alkaa puuduttaa jo ensimmäisen parin tunnin aikana. Clivella kulkee kamuja taisteluissa mukana, mutta ne touhuilevat pitkälti omiaan ja sen verran poissa ruudusta, ettei aina edes muista että kamuja on tullut mukaan.
Koiruli Torgal on eniten mukana Cliven kanssa ja sitä voi vähän jopa komennellakin. Jos Torgalilla on omat touhut menossa, ei se tottele Clivea. Tämä välillä töksähti ikävästi pelin taistelun flow’hun.
”taistelu alkaa puuduttaa jo ensimmäisen parin tunnin aikana”
Kokemuspisteitä kerryttämällä saa lisää uusia avattavia taitoja ja lisäksi pelin päähahmo Clive saa pelin aikana käytettäväkseen useamman Eikonin voimat. Näitä Eikoneita voi olla valittuna kolme kerrallaan, ja niiden välillä vaihdellaan nappia painamalla A-B-C järjestyksessä. Tässä on siis lievää taktikoinnin mahdollisuutta, mutta ainoa ilo siitä tuntuuu olevan vain pienimuotoinen nopeutus tuhansia iskuja syöviiin vihollisiin.
Eikoneilla on omat elementtivoimansa, mutta en huomannut kyllä minkäänlaista allergiaa eri elementeille vihollisia mättäessä. Kyse on siis tosi minimaalisesta vaikutuksesta, tai puhtaasti kosmeettisesta.
Kokonaisuutena taistelumoottorissa on sellaineen fiilis, että siinä on ollut messinkiset pallit heiluen tehty DMC-tyylinen taisteluengine, jossa on ollut haastetta ja imua, ja sitten loppumetreillä ajateltu että haaste on yäk ja ihmiset ei tykkää vaikeesta. Messinkiset pallit ovat täten jääneet suunnittelupöyädn alle pyörimään ja pölyttymään.
Final Fantasy XVI:n toiminnat Dualsense ohjaimelle on aseteltu niin, että adaptiivisista liipasimista ole mitään iloa. Haptinen palaute värisee kivasti pelin aikana, mutta ei tarjoile mitään super sykähdyttävää.
Pelialueet on jaettu Final Fantasy XII:n tyyliin isoihin toisiin kytkettyihin osiin, mutta niiden sisältö on pitkälti tyhjää täynnä.
Sivutehtäviin on panostettu jonkin verran tarinaa, mutta tehtävät ovat sisällöltään 95 % mene ja tapa X-määrä vihollisia, nouki tavarat ja palauta -tyylisiä ison huokauksen sivutehtäviä. Joskus reissuillaan löytää uuden aseen, mutta niidenkin merkitystä on lässäytetty huolella.
Koko peliä vaivaa suoraviivaistettu tyhmentäminen, jolloin mikään saavutus ei juuri tunnu saavutukselta. Aseilla on hienoja nimiä, mutta sisällöllisesti ovat tyyliin + 5 enemmän vahinkoa kuin edellisessä aseessa. Vaikutus on sama, kuin heittäisi 1,05 nakkia porttikonkiin yhden nakin sijaan.
Kaijutaisteleut Eikoneilla ovat ällystyttävän näyttäviä, mutta pitkälti puuduuttavia miljoonan HP:n taistoja. Hienoimmat tapahtumat on laitettu quick-time-eventtien alle, joka tuntuu tuhnuisen 2000-lukulaiselta.
Tarinallisesti Final Fantasy XVI:ssä on kuitenkin yksi mehukkaimpia tarinoita koko pelisarjassa. Se on syvyydeltään ihan kahluuallastasoa ja sen filosofiset piirteet on kaivettu mehupurkin tuotekuvauksesta, mutta siinä sattuu ja tapahtuu aivan vitusti, ja osa tapahtumista yllättää ja aiheuttaa jopa kiiluvasilmäistä virnistelyä.
Pelin pääpahis on ottanut maneerinsa ja melkein äänensäkin Stranger Thingsin Vecnalta. Ulkonäössäkin on paljon samankaltaisuutta, tosin jos Vecna olisi töissä teurastamolla, on FFXVI:n pääpahis töissä jossain postmodernissa retrofuturistisessa kynsisalongissa.
Final Fantasy XVI tarjoaa paljasta pintaa, petipuuhia, verta, silpomisia ja kaikkea muuta sellaista mitä aikuisempaan ikään kasvanut Final Fantasyjen pelaaja voisi toivoa. Tämänkaltaista lähes rajoituksista vapaata aikuisten satua on harvemmin nähty.
Shivan kassalta herkut kesään
Final Fantasy XVI on graafisesti hieman kaksijakoinen. Se näyttää helvetin hyvältä toisinaan, mutta samalla se näyttää siltä, kuin olisi otettu Quixel Megascansista assetit ja näppäilty niitä maukkaasti mutta merkityksettömästi toisiinsa. Toisaalla taas peli näyttää ikävästi edellisen sukupolven peliltä, joka kovasti haluaa olla nykyisen sukupolven peli. Päähahmot ovat hyvin mallinnettuja ja näyttäviä, mutta jo pääsivuhahmot eivät ole saaneet samanlaista rakkauta, ja tämä näkyy mm. kasvojen ilmeiden animoinneissa.
Loppujen lopuksi nämä nillitykset ovat pelkästään sellaisia, joita asioiden parissa enemmän työskentelvä laittaisi merkille ja loppukäyttäjälle peli kyllä näyttää ällistyttävän hyvältä.
XVI:n ääninäyttelyssä on poikkeuksellisen paljon imua ja painovoimaa. Kavalkadista löytyy niin Game of Thrones alumneja, kuin muitakin brittinikkareita.
Final Fantasy XVI:n upea elokuvallisuus on pelin parasta antia. Taistelut ja varsinkin Eikon-matsit ovat vahvaa ilotulitusta verkkokalvoille. Välianimaatioissa sattuu ja tapahtuu välillä sellaisiakin asioita, jotka saavat pelaajan leuat loksahtamaan auki hämmästyksestä.
Peliä elokuvamaustein, vai toisin päin?
Final Fantasy XVI sopii vasta-alkajille, siinä Ryota Suzuki on aivan oikeassa. Sen Monte Criston Kreivimäisessä tarinassa on herkullista imua. Pelillisesti se on valitettavasti pitkissä sessioissa puuduttava, eikä oikein houkuttele bingettämään. Sen pelimekanismeista puuttuu veteraanien kaipaamaa syvyyttää ja jää siksi monella tapaa pinnalliseksi kokemukseksi.
Kokonaisuutena tämä peli on kuin aivot narikkaan 32 h pitkä leffa, jossa on peliä hieman mausteena. Ei siinä mielessä, kuin old school -elokuvapelit, vaan siinä mielessä että sen tapahtumien välillä on paljon köykäistä pelattavaa.
Pelissä on noin 11 tuntia elokuvallisia välianimaatioita, eli noin 1/3 pelin päätarinan kestosta. Päätelköön tästä kukin tahollaan mitä haluaa. Minulle Final Fantasy XVI oli tarinallisesti hieno kerran pelattava kokemus, jonka pelillisessä sisällössä ei ole mitään syytä palata New Game Plussan puolelle, vaikka siellä tarjoillaankin jonkin verran uutta sisältöä.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.