Need for Speed Unbound -arvostelu – Voiko NFS vielä yllättää?

Need for Speed Unbound -pelin olisi pitänyt olla Criterionin uusi ja huikea jatkopala Hot Pursuitin hengessä, mutta mitä tästä tulikaan?

Need for Speed on Electronic Artsin legendaarisin autopelisarja, joka sai alkunsa jo vuonna 1994. Sarja oli aluksi melko lailla realismiin tähtäävää autourheilua pienellä anarkistihengellä ja laajeni kolmannessa osassaan vuonna 1998 takaa-ajo-ilotteluksi.

Vuoden 2010 Criterionin kolmas Hot Pursuit oli todellinen suunnan muuttaja, jossa pelaaja pääsi itsekin ajamaan kyttänä avoimessa pelimaailmassa.

Vuonna 2015 EA reboottasi koko sarjaa ja pestasi ruotsalaisen Ghost Gamesin tekemään kolme peliä, jotka toisivat mukanaan rakastetun Need for Speed: Underground 2 (2004) -pelin ominaisuuksia. Ghost Games panosti peleissään kuitenkin aivan liikaa arcademaisuuteen eikä onnistunut tuomaan samanlaista vetovoimaa mukanaan.

Kun EA ilmoitti pari vuotta sitten, että Need for Speedin tuotantovastuu siirtyy Ghost Gamesilta Criterionille, pelisarjan fanit innostuivat. Olisiko nyt luvassa uutta potkua vuoden 2010 hengessä?

Tuttu tarina katurotasta Vin Dieseliksi

Need for Speed Unboundin tarina on nähty miljoonaan kertaan. Pelaaja valitsee ensin hahmonsa, muokkaa tälle oikean maailman brändikuteet ja valitsee tälle yhden aloitusauton. Sitten lähdetään kadulle todistamaan omia ajotaitoja ja kytät ovat tietenkin kintereillä. Pohjalta noustaan tasaisen vahvasti sitten kaupungin laittomien kilpa-ajojen kuninkaaksi tai kuningattareksi. Mutta, mutta – onhan tässä pieniä twistejäkin.

Pelin graafinen tyyli ja hahmot tuovat väistämättä mieleen Netflixin Fast & Furious: Autoagentit -sarjan, joka varmasti onkin ollut yhtenä innoittajana. Poikkeuksena tähän, on ainoastaan se, että Need for Speedissa kiroillaan ja puhutaan jo heti alussa rumia.

Ajotuntuma pelihalleista

Ajotuntuman osalta Criterion on ollut laiska ja käyttänyt suoraan Ghost Gamesin paskaa autorigiä. Nyt vain sladittaminen tapahtuu jarrua näpäyttämällä, kun edellisissä piti renkuttaa kaasua. Tai noh, molemmat tavat saa tässäkin käyttöön, jos niin haluaa.

Fysiikat ovat hitusen paremmat. Kolareissa on pieni vivahde vanhoja Burnout-pelejä, mutta senkin sotkevat heti ruutuun hyppäävät sarjakuva- ja spraytägikulttuurin visut.

Kauas on tultu alkuperäisistä

Need for Speed Unbound on todella kaukana siitä, mitä Need for Speed on 28-vuotisen elinkaarensa alkupäässä ja puolivälissä ollut. Aitoudesta ei ole tietoakaan, paitsi autobrändien ja vaatebrändien saralla. Tuntuukin, että tärkeämpää on ollut saada rahat pois piilomainostajilta kuin luoda peli, josta voisi nauttia.

Heti alussa pelaaja pistetään grindaamaan rahaa, jotta voi edes osallistua ensimmäisiin kisoihin. Uusia autoja ei pääse edes hamuamaan kaupasta ennen kuin kisoja on takana useita.

Omaa autoa ja hahmoa voi kuitenkin heti alkaa tuunailemaan , mutta sekin maksaa maltaita, joten graindia on pakko harjoittaa lähes free to play -pelien hengessä.

Uratila uusksi

Onhan pelissä jotain aidosti uuttakin. Nyt nimittäin uratila on aidosti monipuolisempi kuin ehkä koskaan ennen. Pelaaja voi tehdä rahaa muullakin kuin kisaamalla, esimerkiksi toimimalla taksina ja kuskaamalla frendejä ympäri kaupunkia – joka muuten on tällä kertaa saanut innoituksensa Chicagosta.

Lisäksi koko uratilaa koristaa kalenterikokonaisuus. Aina viikonloppuisin on tarjolla isoa massia, isossa katukisassa. Jotta siinä voi pärjätä, pitää pelaajan grindata mahdollisimman hyvät osat autoonsa osallistumalla alkuviikosta kaikkiin kisoihin, joihin vain suinkin kykenee. Jokaisen kisan myötä myös paikallispoliisi kiinnostuu pelaajasta, joten panokset kovenevat. Yksi viikonpäivä koostuu sekä aamusta, että yöstä.

Uutta on myös autokauppa. Nyt pelaaja voi Forzan tapaan ostaa ja myydä autojaan, uutena, valmiiksi tuunattuna tai sitten ihan käytettynä. Käytetyt autot ovat lähtökohtaisesti vakioita, eli kupla-Volkkarista ei kannata odottaa mitään jäätävää tykkiä, vaikka se nostalginen auto onkin.

Pakko kehua, että kokonaisuus on niin sopivan uutta ja kiinnostavaa, että mielenkiinto pysyy mainiosti yllä. Parasta on sekin, että jokainen kisa ovat keskenään niin erilaisia ja erilaisissa kaupunginosissa, että kisaaminen ei tunnu toistolta.

Mutta! Kisaaminen on välillä todella turhauttavaa. Rahaa tulee kisoista nimittäin hyvin vähän. Jos vanha 240 Volvo maksaa reilut 40 000 pelirahaa, saa yhdestä kisasta tonnin tai pari. Jos tyrkyllä on houkuttelevia 16 000 palkintorahan kisoja, niihin osallistuminen voi maksaa 6 000 rahaa, jolloin todellinen voittosumma on 10 000. Kisat ovat kuitenkin kohtuuttoman vaikeita jopa ”Relaxed”-tilassa, joten pelaajan sijoitus on realistisesti aina toinen tai viides, jolloin voittosumma voi olla jopa tappiollinen.

Moninpelissä aivan oma graindinsa

Aivan käsittämätön ratkaisu on se, että moninpelissä on aivan täysin oma kokonaisuutensa. Uusi huumediilerin näköinen hahmo, uudet autot. Eli se, mitä olet vaivalla grindannut kymmeniä tunteja yksinpelissä, alkaa moninpelissä nollista. Okei, ensiautot ovat parempia ja kisoissa on helpompi voittaa kiilaamalla vastustaja ulos radalta heti alussa, mutta jos teit yksinpelissä jotain todella päräyttävää, joudut tekemään sen moninpeliin aivan alusta asti uudelleen.

Lisäksi moninpeli tuntuu yksinpeliin verrattuna todella paljon keskeneräisemmältä. Ei bugien tai virheiden suhteen, vaan suunnittelun.

Graafinen tyyli on kiva poikkeus

Autoagentit jo mainittiinkin, koska sarjakuvatyyli on vahva tässä. Oikeastaan kuitenkin vain hahmoissa ja tehosteissa. Kaikki muu on tuttua fotorealistista Frostbyte-peligrafiikkaa.

Tyyli on omituinen sekoitus realismia ja sarjakuvaa. Tavallaan se toimii, mutta jotenkin tulee sellainen tunne, että kumpi tahansa graafinen tyyli yksinään olisi ollut johdonmukaisempi, kuin tällainen Kuka viritti ansan, Roger Rabbit -henkinen kikkailu.

Autot itsessään ovat suoraan edellisistä Ghost Gamesin Need for Speedeistä viritysosineen ja äänineen. Niiden saralla mitään ei ole tehty uusiksi, sillä edes kojelautoja ei ole mallinnettu. Autoja kuvataan ja ohjataan ulkoa, ratin taakse ei pääse.

Kaupunkisuunnittelu on onnistunut isossa mittakaavassa. Pohjana on Chicago. Se on Yhdysvaltain kolmanneksi suurin kaupunki New Yorkin ja Los Angelesin jälkeen ja siltä se tuntuu tässäkin. Tosin kartan mittakaava on kohtalaisen pieni ja kaikki ne maaseudut kaupungin ympärillä ovat harmillisen tylsiä. Hyppyrimäestäkin tulee Lahti mieleen, enkä tarkoita tätä pelkästään hyvällä.

Kannattaako ostaa?

Need for Speed on selkeästi kokenut sukupolven vaihdoksen. Uusi TikTok-influensseriaika on täällä ja vanhoista hyvistä NFS-peleistä on muisto vain. Onneksi ne voi asentaa edelleen ainakin PC:lle, joten tähän ei ole pakko tarttua. On Need for Speed Unbound kuitenkin selvästi parempi kuin edelliset kaksi NFS-peliä. Vaikeampi, mutta ehkä juuri siksi koukuttavampi. Uratila on erilainen ja kisoissa on koko ajan aito paine siitä, että on pakko suoriutua tai menettää kaiken ansaitsemansa. Tämä on todella tervetullut lisä vanhaan autopelikaavaan.