Mainos
The Callisto Protocol ei suunnitelijoidensa mukaan pyri olemaan Dead Space, vaan täysin oma juttunsa. Kun mukana on moni Dead Space’n pääsuunnittelijoista, on helppo huomata, että ei se kettu ole kana, vaikka kuinka tunkisi sulkia perseeseensä.

The Callisto Protocol on scifikauhuselviytymispeli, joka on vähän enemmän velkaa alkuperäiselle Dead Space -pelille.

Alkuperäisen Dead Spacen loi Visceral-pelistudiolle Glen Schofield yhdessä Steve Papoutsisin kanssa. Schofieldin lähdettyä lätkimään Visceralilta jatkoi Steve Papoutsis Dead Space -trilogian parissa.

Mainos

Dead Space -pelisarjan kolmas osa (Dead Space 3, 2013) oli isohko pettymys monelle, myös pelin julkaisseelle Electronic Artsille, eikä pelisarjalle enää kolmannen osan jälkeen nähty jatkoa. Fanit tosin halusivat jatkoa niin mainiolle ja tunnelmalliselle pelisarjalle kuin Dead Space, mutta sellaista ei kuulunut, ei näkynyt.

Vuonna 2017 Electronic Arts sulki Visceralin, koska Electronic Artsilla uskottiin, etteivät pelaajat ole enää juurikaan kiinnostuneita yksinpeleistä. Näytti siltä, että haaveet Dead Spacen jatkosta olivat lopullisesti haudattuja.

Vuonna 2019 perustettiin Striking Distance Studios ja samaan aikaan alkoi The Callisto Protocolin kehittäminen. Peli suunniteltiin alunperin osaksi PlayerUnknown’s Battleground -pelimaailmaa, ollen PUBGin tarinallinen peliosa. The Callisto Protocolin pelin kehityksen jatkuessa oli selvää, että PUBG-linkki katkaistaan ja peli ei enää kytkeydy PUBGin maailmaan.

The Callisto Protocolia lähti kehittämään varsinaine Dead Space dream team. Glen Schofield toimii pelin ohjaajana yhdessä Scott Whitneyn kanssa, joka toimi pelisuunnittelijana alkuperäisessä Dead Spacessa. Mukana on myös Steve Paputsis ja Christopher Stone, joka toimi Dead Space -sarjan animaatio-ohjaajana. Glen Schofieldin mukaan noin Striking Distancen noin 150 työntekijästä noin 23–30 on Visceralin ja Sledgehammer Gamesin entisistä työntekijöitä.

Näillä kokeilla, ja tällä reseptikirjalla luulisi siis syntyvän varsin hurmehinen Dead Spacen manttelinperijä.

Kun noin niin kuin kaikki menee vituiksi

Pelin tarinassa Jacob Lee (Josh Duhamel) on rahtaajakaverinsa kanssa rahtaamassa avaruudessa avaruusrahtausaluksellaan rahtia. Yhtäkkiä heidän avaruusrekkaansa hyökätään ja kaikki menee supernopeasti päin vittua. Jacob Lee joutuu pakkolaskeutumaan Jupiterin Callisto-kuulle, jossa on United Jupiter Companyn omistama ja operoima Black Iron vankila. Pakkolaskun jälkeen Jacob nakataan yllättäin vankilaan, isketään jokin inha laite niskaan ja jätetään virumaan selliinsä. Sellistä havahtuessaan joka puolella on tulta, huutoa ja kuolleita vankeja. Voiko asiat enää mennä enempää päin vittua? Kyllä voi.

Turpaan vaan, ja onnea!

Kolmannen persoonan selviytymiskauhugenreen tiukasti istuva The Callisto Protocol ei lähde keksimään pyörää uudelleen. Viholliset saattavat tappaa parista iskusta, jos löytää aseen, niin ei siihen sitten kyllä luoteja löydä edes persettä kaivamalla, kaikki päivitykset aseisiin maksaa enemmän kuin uuden maksan hankkiminen pimeiltä markkinoilta, joka puolella on pimeää, ikävää, märkää ja likaista.

Toisin kuin monissa lajitovereissaan, joissa pelaaja pitää valtaisaa hajurakoa ököihin, täytyy The Callisto Protocollassa mennä droppaamaan vihollisten tunnelmaa suoraan henkilökohtaiselle alueelle.

Haluuks turpaan?

Siinä missä The Callisto Protocol eroaa Dead Spacesta, on sen vahva painotus käsiasetaisteluille. Vihollisia väistetään painamalla joko vasemmalle tai oikealle valmiiksi vihollisen hyökätessä, ja jos vihollinen hyökkää usean kerran, vaihdellaan vasen-oikea-vasen väliä.

Vihollisen lopettaessa huidontansa huidotaan omasta puolesta mailalla kuin piripäinen ja näkörajoitteinen oman elämänsä viimeinen elämäntapaintiaani etsimässä seuraavaa fiksiä douppikaverinsa ruumiista. Hakataan ja toivotaan parasta siis. Samaa toistellaan kaikkien vihollisten kohdalla, jopa pomotaisteluissakin.

Myöhemmin pelissä saa avattua taidon, jonka avulla voi maila-aggressionsa päätteeksi vielä lasauttaa luodin vihollisen heikonkohdan suunnille. Maaliinsa tämäkään luoti ei aina osu. Pelin edetessä vihollisten mutaatiot jatkuvat, ja niistä tulee vaarallisempia, jos niitä ei ehdi hakata kuin diabeteslapsi karkkikaupan ovea ennen alennusmyyntien alkua. Vihollisista pullahtaa elämää suurempi virus hengailemaan vatsan tietämille ja tämä pitäisi niillä viimeisiin asti varjelluilla luodeilla hoidella, tai viholliset repivät pelihousunsa ja ottavat suoraan Tsetseniasta tuotettua laatuhorkkaa nenäänsä. Sitten lähtee henki.

Hengenmenoa on pelissä odotettavissa paljon, ja tätä on mausteltu erinäisillä joteskin groteskeilla kuolinanimaatioilla, joita pelin kehittäjät leikkisästi kutsuvat murhajälkkäreiksi.

Alunperin pelissä oli yhtenä trophy-saavutuksena käydä läpi kaikki eri kuolintavat, mutta se on jossain vaiheessa pelin kehitystä tipahtanut pois. Striking Distance luottaa selkeästi hurmeisten kuolinanimaatioidensa vetovoimaan, sillä yksi osa pelin season passista on nimenomaan lisää kuolinanimaatioita. Ja ovathan ne upeita ja osa jopa vatsaa vääntäviä. Niihin vain turtuu alun jälkeen aika äkkiä, eikä peli onnistu goren kanssa yllättämään kuin enää pari kertaa pelin edetessä.

Tästäkö apu migreeniin?

Nätti kuin nyljetty sika pienenä

The Callisto Protocol on audiovisuaalisesti melko kutkuttava kokemus. Verta, suolenpätkiä ja verta ja paskaa (kyllä, sitäkin), purskahtelevia silmiä, silppuuntuvia raatoja ja niin kauniisti edelleen on peli pullollaan. Jotenkin avaruudessa tai kauhupeleissä ylipäänsä ei kenelläkään tunnu olevan varaa pitää valoja kuin muutaman tuikun päällä, joten hämärässä saapi myös Jacob Lee kökkiä.

Jostain syystä Striking Distance on silti valinnut HDR-kuvaan ennemmin haaleahkon kelmusilmäisen väriskaalan alapään, kuin että olisivat rohkeasti menneet kohti mustinta mustaa. Vain harvassa on pelin täysin pimeät kohdat, joka on omiaan viemään kauhutunnelmaa enemmän kohti anoppilaa, kuin hylättyä teurastamoa. Jos oikein tihrustaa, voi kuvitella haalistuneet maatuskanuket pelin hämärämpiin nurkkiin. Brrr.

Huikaisevat äänet

Dead Spacessa on yksi parhaita äänisuunnitteluja, jolloin pelin ympäristönä olleen USG Ishimura -aluksen voi tuntea luissa ja ytimissä, sekä pelin päähahmon Isaac Clarken kuiskuttelevan hiipivän hulluuden. The Callisto Protocolissa on tätä samaa meininkiä. Pelialuiden tunnelma välittyy ja vihollisten sijainnin ja suunnan voi tuntea äänen perusteella. Tämä antaa enemmän eväitä hiiviskelyyn ja selviytymistaisteluun.

Jonkinalinen hulluusäänien jäänne on myös The Callisto Protcolissa. Pelin pelattuaan niistä kuitenkin jää fiilis että siinä oli idea, joka hylättiin jossain vaiheessa kesken suunnittelun, mutta jäänteet jäivät pelaajan ihmeteltäväksi.

Kolkkous ja yksinäisyys korostuu The Callisto Protocolin maisemissa. Pelialueet ovat lähinnä rännimäisiä kohti yhtä pistettä vieviä alueita. Osa isompia, osa kapeampia. Harhapolkuja on vain muutama, niiden päässä oleva palkinto usein naurettavan pieni, ja kiitoksena saa kaupan päälle yleensä myös vitullisen määrän vihollisia paluumatkalla. The Callisto Protocol on pelaajaa kohtaa sadistinen, mutta onneksi se on sadistisuudessaan johdonmukainen.

Kannattaako ostaa?

Kaikesta nillittämisestä huolimatta The Callisto Protocolin läpipeluu oli ihan mukiinmenevä kokemus, jota ei tarvitse ihan heti toistaa.

Myöhemmin peliin on luvassa New Game+, joka tyylistään riippuen saattaisi aiheuttaa uudelleenpelauksen kutkutuksen, mutta tälläisenään The Callisto Protocol on kertakäyttökamaa vailla syytä palata uudestaan sen pariin. Tämä ei välttämättä ole huono asia. Joskus kerta riittää.

Jos ottaa pelin alussa haltuun vasen-oikea-vasen-vemppaamailaakuinpuutteessaoleva -taktiikan, selviää The Callisto Protocolista melko vähillä nirhaisuilla, jopa sillä normilla vaikeusasteella.

Tarinallisesti peli on sitä heikompaa B-scifikauhuhöttöä, mutta sekään ei välttämättä ole huono asia.

Harmillisesti The Callisto Protocol on niin maito, niin tavallinen, niin keskiverto pelattavuudeltaan kuin tarinaltaankin, ettei siitä jää muistoksi kuin vähän hikiset kämmenet. The Callisto Protocoliin kannattaa ehkä tutustua vasta sitten alelaarista, niin hyväksyy paremmin sen kertakäyttöisyyden.

Visuaalisesti ja äänisuunnittelun puolesta pelissä näkyy vahvasti Dead Space-juuret, mikä on pelkästään hyvä asia. Pelin päähahmo Jacob Leestä ei saa pelatessa juuri mitään otetta, joten hänestä ei myöskään välitä vittuakaan, ja tästä syystä peli ei ole kauhupeli. Jännä se on, mutta ei kauhu.

Dead Spacen voittanuksi ei tästä ole, mutta ehkäpä The Callisto Protocol uskaltaa uudistaa genreä rajummin.

Mainos
ARVOSTELUN YLEISNÄKYMÄ
The Callisto Protocol
65 %
Edellinen artikkeliNeed for Speed Unbound -arvostelu – Voiko NFS vielä yllättää?
Seuraava artikkeliPlayStation VR2:n ennakkotilaukset käynnistyivät ilman osto-oikeuskuponkeja
Taide – Media – Teknologia. Elokuva ja pelit, koska niissä yhdistyvät taide ja teknologia. Teatteri, koska on tehnyt sitä aina. Impro, koska ei tarvitse muistaa vuorosanoja. Musiikki, koska se on henkireikä. Kirjat, koska aina voi oppia jotain lisää. Liikaa siistejä juttuja, liian vähän aikaa ja uteliaisuus pitää aina nälkäisenä.
callisto-protocol-arvosteluThe Callisto Protocol on ihan jees ja siinä sen isoin pettymys onkin. Dead Spacen jälkeen ihan jees ei oikein jaksa maistua.