Mainos
Tarantinon uusin vie katsojat vuoden 1969  Hollywoodiin omintakeisella tyylillään. Lopputuloksena taattua Tarantinoa, mutta riittääkö se?

Elokuvan tarinassa Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) ja stuntman ystävänsä Cliff Booth (Brad Pitt) elelevät Daltonin näyttelijänuran loppuaikoja. Rick kärsii uransa laskusuunnasta ja tulevaisuudessa häämöttää hänen inhoamansa spaggetiwesternit. Jätetään loput juonikuvauksesta elokuvan kerrottavaksi.

Mainos

Tapaus Tarantino

Quentin Tarantinon uusi leffa on jälleen tapaus jo itsessään. Muun muassa Shannon Lee on kritisoinut Tarantinoa elokuvassa olevasta isänsä Bruce Leen hahmosta (Michael Moh). Shannonin mielestä Tarantino esittää isänsä vääränlaisena, ettei Bruce olisi koskaan aloittanut katutappelua provosoituna, saati sanonut sellaisia asioita mitä Michael Mohin tulkitsema Bruce sanoo. Tarantino taas itse vastaa väitteisiin, ettei hän ole keksinyt Bruce Lee -hahmonsa sanomisista juuri mitään. Kysyttäessä Shannonilta, mitä Tarantino voisi tehdä asian korjaamiseksi, vastasi Shannon “Jospa hän lakkaisi puhumasta asiasta, se olisi ihan kiva.”

Melkein kolmetuntinen leffa on täynnä Hollywood-meininkiä 1970-luvun kynnyksellä. On hippejä, Vietnam puhuttaa, Mansonin klaani taustalla synkeänä sekä spagettiwesternit tähtien kirosanana. Tupakkaa ja viskiä kuluu missä vaan, televisiot lähettää mustavalkoista kuvaa ja valkokankaat esittävät technicolorin kauniita värejä.

Margot Robbie tanssahtelee 1970-luvun lookissa.Tarinallisesti Tarantinon uusin seuraa muutamaa hahmoa, joiden tarinat risteävät ja yhdistyvät lopuksi muutaman minuutin pituista kliimaksia kohden. Väliin mahtuu pari miehelle tuttua höpinähetkeä, sekä liuta hänen elokuvissaan esiintyneitä näyttelijöitä.

Elokuvalta on turha odottaa historiallista faktaa dokumentin tyyliin, onhan elokuvan nimikin jo “Olipa kerran”. Sen sijaan tämä kolmetuntinen on kuin hyvin maustettu tarina heiltä, jotka elivät ajan, mutta tuntuvat nykyään olevansa epärelevantteja.

Taattua tarinaa tarantinomaisesti kerrottuna

Once upon a time… in Hollywood -elokuvassa on elokuvan rytmitys kohdillaan. Tarantinoa ei selkeästikään sido mikään sääntökirja, vaikkakin Once upon a time… in Hollywood tuntuu olevan miehen kypsimpiä elokuvia. Tarina hyppää kohtauksesta toiseen tuntuen siltä kuin Tarantino kertoilisi tarinaa hektisessä baarissa – ja aina kun jotain tulee mieleen, homma pomppaa uuteen mielenkiintoiseen settiin.

Tässä elokuvassa tarinankertojana oleva Tarantino on hyvin läsnä. Vaikka välillä tarinan rönsyily turhauttaa, ovat rönsytkin mielenkiintoista katsottavaa.

Soundtrack on maukas, mutta ei ihan yllä läsnäolollaan Tarantinon aiempien leffojen tasolle.

Leonardo DiCaprio hyppää auton konepellin yli.

Kannattaako käydä katsomassa?

Once upon a time… in Hollywood imaisee mukaansa reissuun pohjaruosteisella Cadillacilla, kohti Hollywoodin katuja. Kyydissä tuoksuvat savukkeet, takapenkkien roiskemuistot, naurujen ja itkujen kyyneleet. Kyse on matkasta ja myös määränpäästä. Matkan ollessa ohi, palaa todellisuuteen ja arki häivyttää tarinan taustalle hymynkareeksi.

Tarantinon uusin on samanaikaisesti helvetin hyvä leffa ja äkkiä unohdettava kokemus. Nautit matkasta, trippi ei jää päälle ja eikä huomenna ole krapulaa. Tätä kyytiä suosittelen lämpimästi, vaikkakin kokemus ei jätä pysyvää vaikutelmaa.