Viides varsinainen salamurhaseikkailu vie 18.:sta vuosisadan Pariisiin, vallankumouksen keskelle, vallankumouksellisine grafiikoineen.
Pelaaja ottaa Arno Dorian -nimisen oletusuroksen saapaat haltuun jo pikkuveikkosesta saakka. Lapsuudessa tapahtunut tragedia seuraa Arskaa koko tämän kasvun läpi aikuisuuteen asti, jolloin keski-ikäinen parkourmestari saa kuulla olevansa yllätys, yllätys salamurhaajien hienoa sukua. Monen käänteen jälkeen peli vihdoin käynnistyy muutaman tunnin pelaamisen jälkeen todella, jolloin nykyisyydessä olevassa kamppailussa ranskalaista Abstergo-megakorporaatiota vastaan taisteleminen alkaa, uudessa, mutta hakkeroidussa historiasimulaattorissa. Ja kaikeksi yllätykseksi hakkeroituminen Abstergon Helix-verkkoon takaa epävakaan simulaation, jonka vuoksi Arno joutuu välillä seikkailemaan myös lähimenneisyyden Pariisissa. Pakkaa sekottaa poliittisen historian lisäksi myös rakkaustarina kauniiseen siskopuoleen Élise De La Serreen.
Assassin’s Creed Unity on kokenut konsolisukupolven vaihdoksen myötä järkyttävän graafisen uudistuksen. Pelin grafiikka on uskomattoman kaunista ja käsittämättömän realistinen valaistus loksauttelee pelaajan leukaperiä kerta toisensa jälkeen. Valo ”bouncaa” laittioilta ja seinistä erittäin realistisesti ja renderöintitulos onkin aivan verrattavissa rankempiinkin mental-ray-renderöinteihin. Toki hienolla grafiikalla on myös seurauksensa. Peli myörii suurimmaksi osaksi tasaiset 30 kuvaa sekunnissa, mutta välillä ruudunpäivitys nytkähtää pahastikin. Kun ruutu täyttyy liiallisista tapahtumista tai ihmispaljoudesta, käydään jopa 10-15 kuvan sekuntinopeuksissa. Yleisesti ottaen PS4 jaksaa kuitenkin pyörittää peliä pätkimättä ja visuaalista karkeloa ei voi kuin ihastella. Pelin pätkimiseen vaikuttaa myös kovalevyn ”swappitila”, joten ainakin PS4 kannattaa pitää suhteellisen tyhjänä, jos mielii tasaisempaa ruudunpäivitystä.
Itse pelaaminen on samaa settiä kuin aikaisempina kertoina. Pelaaja parkouraa seinillä ja katoilla, ja salamurhaa pahiksia minkä ehtii. Kaupunginosia avataan hilaamalla itsensä monumenttien huipulle synkronoitumaan, ja tämän jälkeen alueelta avautuvat karttanäkymään arkut ja minipelit. Pariisi on jaettu sekä helppoihin, että vaikeisiin kaupunginosiin. Same old, same old. Onneksi minipelejä on sentään karsittu ja peli keskittyy enemmän itse murhaamiseen. Myös hiippailut ja seuraamistehtävät ovat vähentyneet salamurhailun tieltä. Erilaisissa salamurhatehtävissä on myös enemmän hiekkalaatikkoa, jolloin vaihtoehtoisia tapoja tappaa on enemmän valittavissa.
Päätehtävä jakautuu kahteentoista muistijaksoon, jotka kukin sisältävät eri määrän eri muistoja, eli tehtäviä. Pelattavaa pelkässä tarinamoodissa riittää reiluksi kymmeneksi tunniksi (riippuu toki mitä muuta kaupungissa haluaa tehtävien välissä puuhailla), ja tähän päälle tarjoillaan vielä tuttuun tapaan lisätehtävät. Jo pelin intron läpikäynti kestää monta tuntia, eli Unity ei todellakaan ole mikään miniseikkailu.
Lisätehtävistä ehdottomasti mielenkiintoisimmat ovat yhteistyössä muiden pelaajien kanssa tehtävät Heistit, eli ryöstöt ja salamurhat. Yhteistyöhön voi osallistua jopa neljä pelaaja, jotka sitten kimpassa asettelevat pahoja ranskalaisia vartaaseen. Pelaaja voi luoda oman veljeskunnan, johon voi kutsua lähimmät ystävät tai satunnaisia tuttuja. Yhdessä tuumin onkin saatanan hauska hiippailla ja juonitella vaikkapa Notre Damen kynttilänvaloissa. Vaikeimmat tehtävät ovat neljästään helppoja, joten ne helpoimmat ovat todella helppoja. Toivottavasti DLC-paketit tuovat vielä vaikeampia co-op-tehtäviä tulevaisuudessa mukanaan, sillä kaikkein vaikeimmat tehtävät voi hoitaa lähes kivuttomasti myös yksin.
Pelin kontrolleja on parannettu edellisestä osasta. Siinä missä Assassin’s Creed IV: Black Flag:ssä pelaaja liikkui kohtalaisen kankein animaatioin ja aina silloin seinille kun ei pitänyt, on Arnonin ohjattavuus huomattavasti sulavampi. Juoksunappi pohjassa voi nyt valita, että juokseeko hyppypainotteisesti (X-nappi pohjassa) vai alapainotteisesti (O-nappi pohjassa). Myös taistelutuntuma on paljon jouhevampi ja kamppailut aikaisempaa raa’empia. Veri lentää ja roiskuu vaatteille, sekä seinille aidosti – ja vieläpä rikkaasti.
Aseinaan Arska luottaa edelleen miekkoihin, mutta myös raskaat kirveet ja pitkä keihäs ovat vakiokamaa. Jousipyssy puuttuu, mutta sen tilalla on täysin vastaava rannejouskari, jolla voi tuttuun tapaan sylkeä erilaisia myrkkyuolia pahaa-aavistamattoman fransmannin leukaan.
Vihollisten ja kansalaisten tekoäly on jälleen kerran puuta. Pahikset ovat sokeita ja helposti jymäytettävissä. Haastetta hiippailuun saa rynnimällä ja sikailemalla, mutta perushiippailulla pärjää hyvin pitkälle.
Samoin ranskalaistallaajat kaduilla ovat varsinaisia idiootteja. Ihmiset reagoivat ainoastaan, jos niitä tönii juostessa. Jos Arno hyppää neonvihreässä tai tipunkeltaisessa mekossaan kuudestasadasta metristä maassa lepäävään heinäpaaliin kirkon katolta, ei kukaan juuri reagoi. No eipä tosin suomalaisetkaan reagoi, jos joku tulee kadulla uhkailemaan.
Kaupunki on kuitenkin pullollaan ihmisiä, joten ruuhkaisen Pariisin tunnelma on todella aito. Myös sisätiloja on lisätty aikaisempiin peleihin verrattuna paljon, jonka vuoksi vihollislta piiloutuminen on helpompaa. Samoin kaupungin tunnelma on yleisesti uskottavampi, vaikkakaan sivulliset eivät kovin inhimillisiä olekaan.
Peli lataa (ainakin testissä olleella 1.0.1-versiolla) todella pitkiä aikoja, ja liian usein. Jokaisen välinäytöksen tai päivityksen jälkeen katsellaan minuutti kahta fappaavaa palikkaa. Myös aikaisemmista Assassin’s Creed -seikkailuista tuttu suomennos loistaa poissaolollaan, joka nostaa kynnystä perehtyä satoihin historia- ja taustatarinateksteihin.
Noloa on myös se, että pelin juonelliset päähahmot puhuvat brittienglantia, vaikka kaikki muut mongertavat ranskaa. Ehkäpä kaikkien olisi sitten pitänyt puhua ranskaa tai englantia, jotta elämys olisi yhtenäisempi?
Myös päätarinassa on pirstaleisuutta, joka kasvaa loppua kohden mentäessä. Nämä ovat kuitenkin vain toissijaisia asioita, sillä itse pelaaminen on kuitenkin viihdyttävää.
Assassin’s Creed Unity on kaunein uuden sukupolven seikkailupeli, joka tähän asti (11.11.2014) on tuotu markkinoille. Sen elävä Pariisi ja lukemattomat tehtävät pitävät huolen siitä, että pelattavaa riittää ensi vuoteen saakka. Neljän pelaajan yhteistyöt ovat riemastuttavia, kunhan vain tiimin jäsenet saavat aikataulut yhteen ja pelisessiot käyntiin. Vaikka runko on sama tuttu, on seikkailussa silti paljon uutta ja paljon parannuksia.
