Peliarvostelu: The Division

Nyt hemmotellaan Tom Clancy -faneja: viime vuonna Ryhmä Rainbow sai parhaan pelinsä tähän asti ja sitten on täysin uuden kokelaan, The Divisionin, vuoro liittyä Clancyn nimeä kantavien pelien kirjavaan joukkoon.

The Division sijoittuu bioterrorismin runtelemaan New Yorkiin. Setelien välityksellä Black Friday -alennusmyynneissä levinnyt virus, on tuhonnut miltei koko kaupungin. Väestöstä suurin osa on kuollut ja jäljelle jääneet kansalaiset koettavat selviytyä tautia ja terroristeja vastaan. Pelaaja ottaa Jaosto-agentin roolin ja hänen tehtäväkseen jää koko kaupungin rippeiden pelastaminen, viruksen tekijän kiinni saaminen ja vielä kaiken kukkuraksi terroristijärjestö, Last Man Batallionin, kukistaminen. Perusviikonloppu edessä siis, salaliittojen ja petosten merkeissä.

Pelimekaniikaltaan The Division on kolmannen persoonan suojaräiskintä, joka yhdistelee perusräimeeseen vahvasti roolipelielementtejä. Mukana on niin kokemuspisteiden kerryttäminen, taitojen ja ominaisuuksien päivittäminen sekä luonnollisesti tasokohtaisen, paremman varustekerran haaliminen ja sen muokkaaminen. Pelaaja pystyy myös valmistamaan omia varusteita ja modaamaan jo omistamiaan.

Moninpelaaminen on vahvasti läsnä ja massiivimoninpeleistä lainataankin isolla kädellä. Peli on jatkuvasti yhteydessä verkkoon ja muut pelaajat kansoittavat pelimaailmaa, mutta heidän kanssaan ei ole pakko tehdä yhteistyötä. Pelaajaa kannustetaan kyllä tiimityöskentelyyn pelin alusta alkaen, mutta kummallista kyllä, se ei ole lainkaan pakollista, eikä ennen tarinan jälkeistä ”loppupeliä” edes tavallaan suositeltavaa.

Muiden massiivimoninpelien tavalla, The Division on peli, jossa pyritään pääsemään korkeimmalle tasolle mahdollisimman nopeasti. Tehtävien pelaaminen yksin tai enintään kahdella pelaajalla on nopeinta ja tehokkainta, sillä suuremmalla ryhmällä tai alkupelin aikana vaikeammalla vaikeusasteella pelaaminen ei juurikaan palkitse kokemuspisteillä, ja on vain huomattavasti hitaampaa kovemmasta haasteesta johtuen. The Division nimittäin skaalaa tehtävissä olevat viholliset pelaajamäärän, pelaajien tason ja erikseen valittavan tehtävävaikeusasteen mukaan.

Vastakkaista moninpelaamista The Division tarjoaa Dark Zone alueella. Dark Zone on keskellä New Yorkia sijaitseva alue, jonne virus iski voimakkaimmin. Se on ei-kenenkään-maata, jossa on voimassa sotatilalaki. Siellä kuoleminen maksaa rahaa ja uudelleen syntyminen tapahtuu aina alueen rajalla, olit sitten ryhmässä tai et.

Dark Zone sisältää pelin parhaat varusteet, mutta ne pitää kuljettaa puhdistettavaksi helikopterikyydillä. Joten kun reppu on täynnä, pelaajien tulee löytää noutopiste, jota suojellaan aina noudon loppuun asti pettureilta ja tekoälyvihollisilta.

Dark Zone periaatteessa vaatii tiimipelaamista, sillä viholliset ovat täyteen panssaroituja ja kulkevat isoissa joukoissa. Mukana on myös nimettyjä erikoisvihollisia, joilta tipahtaa se maukkain lootti, mutta näiden kaiffareiden tiputtaminen vaatii väkisinkin enemmän kuin yhden agentin.

Kuten mainittu, Dark Zone mahdollistaa toisten pelaajien kimppuun hyökkäämisen, jolloin pelaaja ja hänen ryhmänsä muuttuvat petturiagenteiksi. Status katoaa jos pelaajat malttavat olla hyökkäämättä toisten pelaajien kimppuun seuraavina hetkinä. Näistä ”Rogue Agenteista” on kuitenkin luvassa palkkio, joten pettureilla on kuumat paikat odotella statuksen poistumista, oli se sitten hankittu tahallaan tai vahinkolaukauksen myötä.

Koko New York, Dark Zone mukaan lukien on upeasti mallinnettu. Se on täynnä epätoivoa ja kaaosta. Pelintekijöiden lähestulkoon kieroutuneita sfäärejä saava visio joukkotuhon jälkeisestä Isosta Omenasta on omalla, sairaalla tavalla kiehtova ja se on todella hienosti tehty.

Kadut ovat täynnä surua ja epätoivoa. Kaupunkia ympäröivät ruumispusseista koostuvat joukkohaudat. Talojen sisältä voi löytää hylättyjä huoneistoja, jotka kertovat oman tarinan siitä hetkestä, kun on pakko lähteä ja kaikki mikä ei mahdu reppuun, pitää hylätä. Kauheudessaan tuhon jälkeinen New York on todella kaunis ja peliympäristönä erittäin toimiva sekä mielenkiintoinen. Yksityiskohtia on huimat määrät ja pieniä stooreja riittää joka nurkassa.

Ympäristön lisäksi The Divisionin tapahtumia voi valoittaa etsimällä kadonneita matkapuhelimia, skannaamalla menneisyyden kaikuja ja etsimällä muita kerättäviä tavaroita. Myös ohikulkijoita ja ikkunoista huutelijoita kannattaa kuunnella. Nämä pienet kurkistukset selviytyjien elämään ovat ”hauskaa” kuunneltavaa.

Kokonaisuudessaan pelimaailma on niin elävä, kuin se vain The Divisionin kuvaaman New Yorkin tilassa voi olla.

”Pelin dialogi on kaikilta osin kunnossa ja on hienoa huomata, kuinka paljon myös sivutehtävänantoihinkin on panostettu.”

The Divisionin tarina on kelvollinen, se tarraa mukaansa ja on hyvin Tom Clancy -henkinen. Se käynnistyy suoralla toiminnalla, ja tarinaa kuljetetaan pelimoottorilla tehdyillä dialogikohtauksilla sekä huippuluokan animaatioilla. Animaatiot pitää valitettavasti itse aktivoida valikoiden takaa ja tämä jättääkin tarinan seuraamisen vastuun miltei täysin pelaajan käsiin.

Pelin dialogi on kaikilta osin kunnossa ja on hienoa huomata, kuinka paljon myös sivutehtävänantoihinkin on panostettu.

Pelin sivuhahmot ovat kiehtovaa porukkaa, joista jokaisella on oma tarinansa. Valitettavasti pelin sivutehtävät alkavat nopeasti toistamaan itseään, vaikka aluksi kaikella tuntuukin olevan suurempi tarkoitus kuin massiivimoninpeleissä normaalisti. Esimerkiksi on mukava huomata, kuinka paljon mielekkäämpää on korjata linkkitornia New Yorkissa, kuin jollain keksityllä planeetalla ties mitä avaruuden mörköjä samalla listien. Nyt korjausoperaatio tuntuu tuovan toivoa selviytyjille ja pelaajan ohjaaman protagonistin rooli tuntuu tärkeältä.

Silti kun sivutehtävätyypit on kertaalleen tai pariin pelannut läpi, on ne valitettavasti kaikki nähty. Pääjuonen tehtävät ovat hieman mielekkäämpiä, mutta nopeasti tulee selväksi, että nekin kaikki toimivat samalla kaavalla. The Divisionin yksi suurimpia heikkouksia onkin tehtäväsuunnittelu ja niiden yksiulotteisuus. Sama pätee vihollistyyppeihin. Niitä on vain muutama hassu, alkaen huppariheeboista, päättyen sotilaisiin, mutta kaikki käyttäytyvät samalla tavalla. Samoin juonitehtävien pomomittelöt koostuvat parista eri vihollistyypistä ja ne vuorottelevat tehtävien välillä.

Mitä pidemmälle pelissä etenee, sitä enemmän viholliset vain imevät lyijyä, kuin vauvat maitoa. Samoja jamppoja, varustettuna muutamalla variaatiolla lahdataan siis pelin ensiminuuteista aina reilun 30-tuntisen kampanjan loppuun asti.

Graafisesti The Division on yksi hienoimmista nykysukupolven peleistä. Vaikka grafiikat eivät olekkaan sitä mitä kolme vuotta sitten E3-messuilla luvattiin, on The Division upean näköinen ja foorumitrollien jupinat kannattaa jättää omaan arvoonsa. Lässytys puuttuvista graafisista ominaisuuksista on täysin turhaa, sillä The Division näyttää ja kuulostaa kauniilta, aina ensi hetkistä lähtien. Ubisoft Massiven luomaa New Yorkia ei voi hehkuttaa tarpeeksi.

Animointi on huippuluokkaa ja agenttien liikkuminen näyttää sulavalta ja istuu pelimaailmaan täydellisesti. Ruudunpäivitys on vakioasetuksilla (PS4) riittävä, sillä roolipelimäisestä räiskinnistä johtuen sulavuudella ei juurikaan ole väliä, sillä loppupään viholliset kun eivät yhdestä, kahdesta tai edes kolmesta pääosumasta tipahda.

Toiminta on silti erittäin sulavaa ja peli pysyy hyvin kasassa, muutamia bugeja ja satunnaista kaatuilua lukuunottamatta. Ensimmäistä kertaa myös konsolipelaajille on annettu mahdollisuus tiputtaa graafisia ominaisuuksia sulavamman ruudunpäivityksen toivossa.

Kontrollit ovat kohdallaan ja suojaräiskintämekaniikka toimii. Suojaan ja suojista liikkumisessa on tarpeeksi raskautta ja pelattavuus on kaiken kaikkiaan kunnossa. The Divisionin perusräiskintä on kuitenkin itsessään aika tylsää hyvistä kontrolleista huolimatta. Vaikka tiimityöskentelyssä meno onkin taktisempaa kuin yksin, ei se loppujen lopuksi tarjoa mitään erityistä ja puuduttaa pidemmän päälle.

The Division on todella hieno kokemus, mutta valitettavan yksiulotteinen, ja se paljastaa todelliset värinsä melko nopeasti. Jo parin tunnin pelaamisen jälkeen on selvää, mitä The Division aikoo pelaajalleen pelillisesti tarjota.

Se, miellyttääkö sisältö, riippuu täysin pelaajasta. Jos paremman lootin kerääminen on se suola, joka laittaa janoamaan lisää, on The Division yksi parhaimmista peleistä, mitä nykyinen konsolisukupolvi tarjoaa. Moninpeliominaisuuksistaan ja Dark Zonesta johtuen, se tarjoaa loottinälkäisille paljon tekemistä, itseääntoistavan grindaamisen muodossa. Muille peli on nähty sen kampanjan jälkeen, sillä tekemistä ei ”loppupelissä” ole nimeksikään.

Tulevaisuudessa The Division aikoo panostaa ”loppupeliin” enemmän ja tarinasisältöä luvataan maksullisten DLC-pakettien muodossa. Tällä hetkellä on vaikea nähdä että oman agentin turbovarustelu riittää kantavana voimana kovin pitkälle, ainakaan monelle.