Peliarvostelu: The Evil Within

The Evil Wtihin sijoittuu kuvitteelliseen Krimsonin kaupunkiin, joka lienee jossain Itäisessä Amerikassa. Poliisietsivä Sebastian Castellanos (joka muistaa mainita itse nimensä riittävän monta kertaa pelin aikana) saa kutsun paikallisen Beaconin mielisairaalaan, jossa on tapahtunut massamurha. Sairaalassa sitten selviääkin, että kyseessä on jokin täysin käsittämätön yliluonnollinen tapahtuma, joka uhkaa koko kaupunkia. Sebu kolleegoineen pakenee kaupungista, mutta päätyy onnettomuuden seurauksena keskelle metsää, joka lopulta vie takaisin kliseeviemäreiden ja kliseemetsien kautta kliseemielisairaalamiljööseen.

Selviytymiskauhua

The Evil Within jatkaa Resident Evil -pelien aloittamaa tietä selviytymiskauhupelien genressä ja jalostaa sitä pienin askelin eteenpäin. Mukaan on otettu hyväksi havaittuja asioita mm. The Last of Us-, Outlast-, ja Alien: Isolation -peleistä, sekä japanilaisista kauhuelokuvista. The Evil Withiniä voisikin kuvailla The Last of Us -pelin, sekä Kauna ja Cabin in the Woods -elokuvien hybridiksi.

Pelaajalle ei paljon anneta aseistusta, ja nekin mitä annetaan, ovat hyvin rajallisesti varustettuja. Luoteja toki ovat nurkat ja kaapit pullollaan, mutta ilman kehityspisteitä pystyy Sebu kantamaan vain kourallisen lyijyä taskuissaan. Alussa meneekin kotva, ennen kuin taskut ovat riittävän suuret edes siedettävään ruutivarastoon.

”The Evil Withiniä voisi kuvailla The Last of Us -pelin, sekä Kauna ja Cabin in the Woods -elokuvien hybridiksi”

Aseistuksessa suurinta roolia näyttelee monikäyttöinen jousipyssy, joka tarjoilee harppuuna-, kirkasvalo-, sähkö-, ja räjähdysnuolia. Näitä voi nikkaroida purkamalla osia esimerkiksi karhunraudoista tai seinille viritetyistä pommeista. Nuoliakaan ei voi kantaa loputtomiin, ellei vihreää ilolientä ole juotu riittävästi, jolloin taskuja voidaan kasvattaa. Kuulostaa oudolta, mutta ei niin oudolta, kuin mitä peli parhaimmillaan on.

Sebu löytää maastosta myös perinteisempiä tussareita, kuten haulikon ja tarkkuuskiväärin, joille tulee riittävästi käyttöä. Aseita löytää myös The Last of Us -pelin tavoin maasta ja seiniltä, joita voi sitten käyttää kertakäyttöluontoisesti lähitaistelussa. Näitä ovat esim. kirves, soihtu ja lasipullot.

Painajaista painajaisen perään

Pelaaja kohtaa pikkuhiljaa sairaasta sairaammaksi etenevässä pelimaailmassa painajaismaisia olentoja, jotka alkavat zombeista ja muuttuvat sitten yhä kummitusmaisemmiksi painajaisolennoiksi. Kaikki poltergeist-kliseet löytyvät perushirviöden lisäksi.

The Evil Within -pelin pahisten tekoäly on nerokas ja ajoittain varsin ennakoimaton. Osa pahiksista on oikeasti tyhmiä, mutta joukossa on myös ns. neroja, jotka käyttäytyvät pelottavan arvaamattomasti. Hiippailu ja piileskely muodostuukin nopeasti pakolliseksi, vaikka ei sekään ole itsestäänselvä pakotie.

Pelimaailma on pullollaan mahdollisuuksia ansojen rakenteluun. Tulitikuilla voi sytyttää heinäpaaleja tai maahan kaatunutta öljyä, joka oikein ajoitettuna saattaa hoidella useammankin mörkömörrin kerralla. Typerämpiä pahiksia voi houkutella karhunrautoihin tai ansalankaviritelmiin.

Mites tästä selvitään?

Kuten Resident Evilitkin, tarjoaa myös The Evil Within aivopähkinöitä. Suurin osa pulmista ratkeaa nopeasti, mutta vaikeusastetta nostamalla, vaikeutuvat myös pulmat. Tämä on hieno yksityiskohta, sillä harvemmin ongelmanratkaisun vaikeustaso peleissä nousee vihaisempien vihollisten vanavedessä.

Rasittavin asia pelissä on tallentamisen hitaus. Tallentaminen onnistuu vain manuaalisesti käymällä rikkinäisten peilien kautta mielen mielisairaalan aulassa Tatiana-hoitsun vastaanotolla. Samalla hahmoa voi kehittää maastosta löytyneiden vihreiden litkujen avulla. Joissain tasoissa tallennusmahdollisuuksia on todella harvoin, jonka vuoksi pikapelit eivät tule kysymykseenkään. Kuten Alien: Isolationissakin, on tallennuspaikkaan pääseminen pieni voitto itsessään.

Graafisesti kaunis

Graafisesti The Evil Within on superhieno. Se on ahdettu niin täyteen yksityiskohtia, dynaamisia objekteja ja kasvillisuutta, että pelin ruudunpäivitys on pudonnut elokuvamaiseen 24 kuvan sekuntinopeuteen. Tilanne on maastoutettu maalaamalla pelin ilme muutenkin leffamaiseksi. Pelin kuvasuhde on elokuvista tuttu 2.40:1, joka on todella laaja. Se on jopa ärsyttävän laaja, jonka vuoksi se haittaa ylös ja alas piiloon jäviä asioita. 16:9-televisiolla tai tykillä pelattaessa tuntuu kuva tunkkaisen pieneltä. Alhainen ruudunpäivitys sopii leffoihin, mutta peleissä suurempi kuvanopeus on plussaa. Tähän kuitenkin tottuu, mutta se vaivaa silti.

Äänipuoli on tasaisen karmiva, mutta ei päihitä The Last of Usin äänikelaa tai Alien: Isolationin täydellisyyttä. Pelin äänet ovat silti niin hyytävät, että vainoharha ja jännäkakka vaivaavat koko pelisession ajan.

Kannattaako ostaa?

Noin 15-25-tuntia kestävä ensimmäinen pelikerta The Evil Withiniä on todella hieno ja helvetin pelottava kokemus. Se tarjoilee painajaismaista kauhua, japanilaisilla painajaisvihollisilla ja vittumaisella tekoälyllä. Se on vaikea, muttei mahdoton. Trophy-listassa tarjolla on pysti hänelle, joka suorittaa tarinan alle viidessä tunnissa. Tähän ei luonnollisesti pysty ensimmäisellä pelikerralla itse Jeesuskaan.

The Evil Within on hyvä kauhupeli, muttei täydellinen läheskään jokaisella osa-alueella. Silti se on pelaamisen arvoinen kokemus, jota ei missään tapauksessa saa pelata päivällä.