Peliarvostelu: Until Dawn

Until Dawn on kymmenen tuntia kestävä interaktiivinen kauhuleffa, joka pistää pelaajan päättämään nuorten mökkireissaajien kohtalosta.

Sam, Ashley, Josh, Matt, Chris, Emily, Mike ja Jessica lähtevät Josh’n vanhempien mökille viettämään bailuiltaa. Yksi kepponen päättää illan dramaattisesti ja ryhmän välit viilenevät silmissä. Vuoden kuluttua Josh päättää nostaa kissan pöydälle ja pyytää kaverinsa uudelleen mökille unohtaman menneet ja bilettämään (ja parittelemaan) kuin viimeistä päivää. Kanadalainen vuoristo on luksusmökin hienouksista huolimatta turvaton paikka, jonka nuoret saavat oppia tulevan yön aikana.

Until Dawn on reaaliajassa etenevä kauhupeli, joka ei oikeastaan ole peli, vaan interaktiivinen elokuva. Peliosuudet koostuvat hahmon liikuttelusta, valinnoista ja QTE-kohtauksista. Suoraviivainen toiminta jätetään esianimoitujen kohatusten varaan, vaikka pelaaja saakin päättää mihin suuntaan niitä johdatellaan. Jokaisella johdattelulla on seurauksensa, jotka kantavat myös pidemmälle.

Until Dawnin tarina alkaa kuin mikä tahansa teinikauhuleffa. Kliseitä on poimittu ainakin Screamista, Final Destinationeista ja Saw-elokuvista, joihin kuuluvat tietysti kauhun lisäksi kujeilu, vihjailu, vittuilu, romantiikka ja seksi.

Grafiikka ja valaistus on käsittämättömän upeaa ja äänisuunnittelu kultaa. Peli on tunnelmaltaan täydellinen kauhukokemus, joka pistää pelaajan hikoilemaan ja käpertymään sohvatyynyjen alle myttyyn useita kertoja. Jump scare -hetkiä puskee jatkuvasti, eli sydäreihin on syytä varautua.

Allekirjoittanut asuu omakotitalossa, metsän vieressä. Pelasin pelin läpi isolla kotiteatterilaitteistoilla ja arvostelupelisessiot hoidin vain yöllä, pimeän aikaan. Huomasin jokaisen pelisetin päätyttyä menevän hieman peloissani nukkumaan, autenttisen miljöön vuoksi. En usko, että peli pääsee lähellekään samoihin tunnelmiin kerrostalossa asuvan, tv:n omilla kaiuttimilla pelaavan pelaajan kokemana. Peli vaatii oikeat puitteet (kotiteatteri, isot äänet, iso kuva), joita ilman sitä ei missään nimessä ole syytä pelata. Jos kunnon kaiuttimia ei löydy, on peli ehdottasti pelattava läpi hyvillä kuulokkeilla.

Peli noudattelee ajoittain hienoisesti myös Broken Sword ja Monkey Island -henkistä point and click -mekaniikkaa yhdessä Resident Evil -ohattavuuden ja kameramekaniikan kanssa, monivalintojen, Quick Time Eventien ja liiketunnistinhaasteiden kera. Peli on silti yksi iso elokuva, jossa pelaaja on vain yksi nappula.

Tarina etenee kuin juna, eikä sitä voi pysäyttää. Edes QTE-mokailut eivät saa aikaan Game Overia, sillä ”elokuva” etenee – tapahtui mitä tahansa. Pahimmassa tapauksessa ne muuttavat tarinaa suuntaan johon pelaaja ei sen halua menevän. Taaksepäin ei pääse, tarina etenee joko mokien tai onnistumisien voimin.

Valinnoilla on muutenkin suuret seuraukset. Perhosvaikutus kantaa pitkälle. Esimerkiksi tarinan alussa mahdollisesti ammuttu nisäkäs aiheuttaa toiselle hahmolle haavan, joka myöhemmin aukeaa ja jättää veripisaran jälkeensä. Tämä voi johtaa siihen, että paha pääsee pelaajan jäljille. Tämä on kuitenkin vain yksi oksa monista, joiden vaikutusta voidaan paikkailla uusilla valinnoilla.

Vaikka peli kuulostaa, näyttää ja tuntuu helvetin hienolta, on siinä epäonnistuneitakin juttuja.

Liikkuminen on erittäin putkimaista ja esiohjattua. Tämä ei tosin ole suurikaan miinus verrattuna siihen, miten tarina lässähtää loppua kohden. Vaikka pelaaja valitsi miten, on pelin viimeinen kolmannes ammuttu niin yli, että allekirjoittaneella lässähtivät kaikki adrenaliinit- ja pelkotilat tyystin. On täysin käsittämätöntä, että miksi käsikirjoittajat ovat ratkaisseet tarinan loppupuoliskon juuri kyseisellä tavalla. Alkupuoliskon asioita jalostamalla ja noudattamalla loppuun saakka, olisi peli ollut huomattavasti realistisempi ja tämän myötä paljon pelottavampi.

Tarinan voi päättää useilla eri tavoilla, mutta pääkäsikirjoituksen viimeinen kolmannes nojaa yksinkertaisesti huonoon käänteeseen.

Kaikesta huolimatta Until Dawn on todella hyvä peli. Se tuo pitkästä aikaa mukanaan hyvän tarinan, joka ei kestä liian pitkään. Se antaa paljon valinnanvapautta, mutta onnistuu silti myös vielä yllättämään.. Vaikka pelin vetää läpi, on uudelleenpeluuarvoa jäljellä, sillä aina voi yrittää tehdä eri valinnat kuin ensimmäisellä kerralla. Täten tarina muuttuu taas merkittävästi. Peliä tuskin kuitenkaan jaksaa yli kahta kertaa pelata läpi.

Until Dawn on parhaimmillaan yksin yöllä isolla kotiteatterilla tai vaihtoehtoisesti hyvien kavereiden kanssa virvokkeiden kera (myös isoilla äänillä ja kuvalla). On yhdentekevää, kuka pitelee kaukosäädintä, sillä kaikki voivat yhdessä miettiä, mihin suuntaan teinikauhua viedään. Pelaaja voi kerrankin pakottaa kirkuvan tytön järkeviin ratkaisuihin, tai sitten vain naureskella ystäviensä kanssa ja pakottaa puolialastoman tyllerön toistamaan kaikkien teinikauhuleffojen naurettavat kliseepaniikkiratkaisut.

Jos Until Dawn’a ei ole pakko saada heti, on se ehdottomasti hankkimisen arvoinen viimeistään alelaarista.