Sonic Superstars – sinisen siilin kaksiulotteinen paluu tarjoilee parasta klassikko-Sonicia miesmuistiin. Muutamalta ansalta ei vauhdin huumassa vältytä, vaikka tennarit ovatkin rautaa.
Sonic on takaisin, mukanaan Tails, Knuckles ja Amy. Tällä kertaa myös jaetun ruudun nelinpelillä höystettynä ja pelin läpäistyä viides hahmo liittyy mukaan karkeloihin.
Iso ego, pieni muna – ei naapurin bemarikuski vaan tohtori Eggman, eli Munamies
Tarina on se sama vanha. Eggmanin muna on mädäntynyt, pahat mielessä ja kaaostimantit anastettu. Sonic tovereineen pelastakoon päivän. Siinä se.
Parasta on, että mukana ei ole liioin välianimaatioita ja alkuanimaatiokin on tyylitelty, puhumaton slapstick-raina. Superstars on täyttä toimintaa.
Kaksdee kandee
Tasosuunnittelu loistaa ja viimeisen päälle suunnitellut radat loistavat monipuolisuudellaan. Vaikka uusien Sonicien mukaisesti lisäelämiä ei enää tarvitse etsiä, on kenttien tutkiminen perhanan hauskaa ja villistä vauhdista johtuen myös riittävän haastavaa.
Pelaaja saa valita oman hahmonsa ja hahmo-ominaisuuksista riippuen saattaa tasojen selvittäminen käydä helpommin tietyllä neljästä hahmosta. Sonic ei siis enää ole kruunaamaton kuningas, vaan kunnia jaetaan tasa-arvon mukaisesti kaikkien sankareiden kesken, jokaisen taitojen mukaisesti.
Suurin osa seikkailusta kirmataan 2D-tasojen seassa, mutta mukaan mahtuu myös hieman kummallisia 3D osuuksia, joissa pelaaja heilahtelee rengasavaruudessa keräten kolikoita ja tähdäten kohti kaaoskristallia. Nämä rikkovat mukavasti flown, vaikka järkevää selitystä näille heilutiloille ei löydy.
Ei mikään siilien Elden Ring
Loistavan kenttäsuunnittelun ja näiden heilumisten lisäksi Sonic-peli ei olisi mitään ilman pomotaisteluita. Ja voihan siilin maidot sentään ne ovat upeita, joskin osa vähän turhan pitkitettyjä.
Pomotaistoissa riittää haastetta ja erikoishyökkäykset sekä toimintojen oivallukset ovat mahtavia.
Ainoa miinus tulee tahdituksesta, sillä toisinaan pomon liikekierto on turhan pitkä. Etenkin jos hyökkäyksiä ei saa perille, saattaa pomotaistelut aiheuttaa kestoltaan kivuliaita sormenpäitä vaikka mistään soulslike-taktikoinnista ei ole kyse. Tästä huolimatta, on pomojenkin osalta annettava enemmän plussaa kuin miinusta.
Harvoin tulee näin nostalginen olo ja vielä hyvällä tavalla, kuin Sonic Superstarsia pelatessa. Miksi uudet Megamanit eivät tuntuneet näin hyvältä?
Vakavasti keskustellen, nyt ihan oikeasti…
Mukaan ahdetut moninpelimuodot aiheuttavat ehkä eniten ihmetystä. Neljän pelaajan peruspelaaminen on kaikella tasolla aivan käsittämättömän kaaoottista. En todellakaan tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia?
Teknisesti homma toimii hyvin, pisimmällä oleva pelaaja toimii ankkurina joihin muiden pelaajien hahmot on sidottu. Jos siis ankkuri etenee, muut siirtyvät ankkurin luokse. Tahattoman kollektiivinen seikkailu tuntuu sekopäiseltä ja aiheuttaa varmasti sanaharkkaa jos jokainen haluaa omaan suuntaan. Toisaalta silti se jollain omituisella tapaa toimii ja etenkin heikoimman pelaajan kohdalla se saattaa motivoida pelaamaan enemmänkin.
Vastakkaiset moninpelit tuntuvat eniten päälleliimatulta. Robohahmoilla toteutetut kisat ovat kuin jaetulla ruudulla pelattavia mobiilipelejä. Tästä huolimatta perheemme kuusivuotias Sonic-sankari löysi näistä paljon iloa ja uskon, että peliaikaa kertyy näissäkin runsaasti.
Klassikkoeines on klassikkoeines
Sonic Superstars on todella hyvä paketti vaikka loistavaksi sitä ei voikaan sanoa. Sen pienet haasteet siloittuvat kaiken hyvän tieltä, mutta ne estävät sen nousun Sonicin pitkän pelitaipaleen kärkipaikalle.
Onko Sonic 50 euron arvoinen? Ehdottomasti, mutta sen julkaisuajankohta on huono, sillä jos taloudesta löytyy Switch, on Super Mario Bros. Wonder silti se tämän syksyn kovin tasoloikka, vaikka Sonic Superstars säntääkin hyvin kakkoseksi ja kalsarit pysyvät puhtaan valkoisina.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.