Rosvot jahtaavat suurriistaa, joka ei suinkaan ole peura tai karhu, vaan Murican presidentti, Samuel L. jackson.
Suomen kallein ja amerikkalaisin elokuva on pystymetsästä nousseen, ilman koulutuksia huipulle kavunneen Jalmari Helanderin toinen taidonnäyte, jota suomalaismedia rakasti, mutta jenkkikriitikot tylyttivät.
Onni Tommila esittää 13-vuotiasta lappalaispoikaa, Oskaria, joka "perinteisen suomalaisen" riitin mukaan lähtee erämaahan yhdeksi yöksi saalistamaan jousipyssyllä. Suurriistan sijaan Oskari löytääkin pöpeliköstä American United Statesin presidentin (Samuel L. jackson), joka on pakkolaskeutunut sukkulallaan räjähtäneestä Air Force One -lentokoneestaan. Pian käy ilmi, että joukko terroristeja on maailman suurimman riistan, eli pressan perässä, eikä vaihtoehdoksi jää kuin muuttua osaksi Ranskan Alppien somistamaa Suomen metsikköä.
Kuten jo aikaisemmin kerroin, suomalaiset kriitikot tykkäsivät amerikkalaistyylisesti tehdystä, suomalaisittain megabudjetin (8,5 milj. euroa) toimintapätkästä täysin rinnoin. Jenkit puolestaan pitivät leffaa keskinkertaisena. Kummat sitten ovat oikeassa? Allekirjoittaneen mielestä jenkit. Vaikka Big Game onkin suomalaisittain hienointa ja cooleinta mitä tässä maassa on koskaan tehty, on se elokuvana hyvinkin keskinkertaista perushuttua.
Allekirjoittanut itse on ohjaaja Helanderin tavoin suuri kasari- ja ysärileffojen ystävä, pidinkin valtavasti leffan tyylistä, one-linereista ja kliseistä. Silti, itse leffa on kohtalaisen tylsä ja täynnä arsyttäviä asioita ja klaffivirheitä. Esimerkiksi heti alussa sataa vettä, eikun, eipäs sadakaan, eikun sataakin… Ja tämä on vasta alkua kun puhutaan BG:n klaffivirheistä. Virheetkin voidaan toki helposti antaa anteksi, jos elokuva muuten on hyvä. Valitettavasti Big Game'n tarina on yksinkertaisesti melko väsähtänyt, eikä siinä nähdä edes ainuttakaan naista. Tarina olisi ehdottomasti kaivannut toisen sivukoukeron, jolla sotkea pakkaa.
Helander on hyvä ohjaaja, mutta käsikirjoittamisessa ollaan vain puoliksi hyv'n tarinan äärellä. Arvostan silti paljon Helanderin tyyliä ja tapaa näyttää muille, draamaa ja valtion tukia himoitseville tekotaiteellisille oletusohjaajille, miten leffoja oikeasti pitää tehdä ja miten ne saadaan maailmalle – vieläpä ilman kouluja.
Blu-ray-bonukset paljastavat leffan tuotantoa kuten pitää, ytimekkäillä kulissikurkistuksilla ja visuaalisten tehosteiden purkuanimaatioilla. Harmillisesti animaatioista ei ole saatavilla kommentointeja, joilla olisi voinut asioita selventää layereista, kompositioneista, 3D-rendauksista ja chroma-tekniikoista mitään tietämättömille.
