Devil May Cry -pelien sankari, Dante, tekee paluun teräväpiirtona sarjan fanien iloksi. Kokoelmaan on kerätty pelisarjan kolme ensimmäistä osaa, Devil May Cry (2001), Devil May Cry 2 (2003) sekä Devil May Cry 3: Dante’s Awakening (2005). Kokoelma antaa mahdollisuuden uusille pelaajille tutustua sarjan juuriin, sekä toimintapeligenreen jonka se aloitti. Fanit puolestaan voivat verestää muistojaan sarjan viidettä osaa odotellessa.
Dante on mahtavan demonisoturin poika. Hän yrittää isänsä jalanjäljissä pelastaa maailman vetämällä turpaan mitä merkillisimpiä helvetin petoja. Varusteinaan miekat, loputtomilla ammuksilla varustetut tuliaseet, ultra kornit ”one linerit”, sekä erilaiset demonivoimat on Danten tehtävänä lähettää paholaiset takaisin manan maille mahdollisimman tyylikkäästi.
Juonen voi unohtaa jokaisessa osassa ja ongelmanratkontaakaan ei juuri pääse harrastamaan. Pääasiana peleissä on näyttävä toiminta, yliampuvat toimintakohtaukset ja pelisarjan tutuksi tekemä taistelusysteemi. Taistellessa pyritään aiheuttamaan mahdollisimman paljon vahinkoa ilman, että vastustajat osuvat Danteen. Mitä tehokkaammin ja monipuolisemmin taistelee, sitä ”viileämpiä” arvosanoja pelaajalle satelee. Arvosanojen perusteella taas jokaisen tehtävän jälkeen myönnetään pelissä kerättäviä punaisia palloja, eli demonin verta, joiden avulla parannetaan Danten aseita ja demonivoimia. Tällä kaavalla edetään kaikki kolme peliä.
Jokainen peli on hieman edeltäjäänsä kehittyneempi, mutta peruskuvio pysyy samana. Pelattavat hahmot lisääntyvät ensimmäisen osan jälkeen: kakkososassa mukaan tulee harpyija Lucia ja kolmannessa Danten velipoika Vergil. Pelillisiä mullituksia eivät uudet hahmot valitettavasti tuo.
Arvostelijan on nyt pakko todeta, että aika kultaa muistot. Sormet syyhyten aloin pelaamaan sarjan ensimmäistä osaa, mielessäni yhä siihen upotetut tunnit kymmenen vuoden takaa. Silloin toiminta oli näyttävää ja ensimmäiset ”Absolute!” ja ”Stylish!” arvostelut taistelukombojen jälkeen nostivat fiiliksen kattoon.
Karu todellisuus paljastuu ensimmäisen osan alkudemosta lähtien. Teräväpiirto ei pelasta alkuperäiseksi jätettyjä välianimaatioita, eikä tuhruisia valikoita. Hahmoanimaatiokin on menettänyt loistonsa. Paikoitellen teräväpiirto kyllä onnistuu tekemään maisemista todella kauniita, mutta illuusion rikkoo karmivat tekstuurit. Valitettavasti seuraava järkytys seuraa kontrolleista, jotka ensimmäisessä osassa ovat tämän päivän tottumuksiin nähden auttamattoman kankeat ja epämiellyttävät.
Kakkososassa väistäminen on jo sentään saatu yhteen nappiin, mikä tekee pelaamisesta huomattavasti miellyttävämpää. Tästä parannuksesta huolimatta Devil May Cry 2 on kolmesta pelistä kaikinpuolin heikoin. Jatkuvat ohi hyppelyt ja kiinteät kamerakulmat aiheuttavat harmaita hiuksia ja pelissä ei tunnu olevan lainkaan sisältöä.
Kolmannessa pelissä sarja löytää taas itsensä ja teknistä kehitystä on tapahtunut valtavasti. Danten heräämisestä ei juurikaan moitittavaa löydy. Tekstuurit on kyllä siinäkin karmivia, mutta muuten alkaa meininki olla kohdallaan. Danten jutut on entistä korninpia ja toiminta on vedetty täysin överiksi. Demoneita pieksää mielellään ja haastettakin riittää.
Tapio Kylmänen
