Ghostwire: Tokyo heittää pelaajan autioon Tokioon kummitusjahtiin. Premissistä huolimatta peli on kuitenkin ensisijaisesti kepeä toimintaseikkailu, eikä vatsapohjia kutkuttava selviytymiskauhu.
Ghostwire: Tokyo on The Evil Within -peleistä tutun Tango Gameworksin uutukainen. The Evil Within -pelit olivat klassisempaa selviytymiskauhua Resident Evilin hengessä.
Markkinointimateriaalin perusteella voisi saada sellaisen kuvan, että myös Ghostwire: Tokyo jatkaa samassa muotissa. Edeltäjistään poiketen, Ghostwire: Tokyo on kuitenkin ensisijaisesti kepeä toimintaseikkailu ja vasta viimekädessä kevyen kevyt selviytymiskauhupeli. Hyppäys on myös tehty kolmannen persoonan kikkailusta ensimmäisen persoonan toimintaan.
Mistä on kyse?
Peli pulpahti pinnalle vuoden 2019 E3-messuilla, Tango Gameworksin perustajan Shinji Mikamin ja luovan ohjaajan Ikumi Nakamuran julkistaessa pelin olevan kehitteillä. Nakamura oli toiminut The Evil Within -peleissä taitelijana, ja hänen oli tarkoitus nyt toimia Ghostwire: Tokyon luovana ohjaajana. Nakamura kuitenkin jätti Tango Gameworksin kesken pelin kehittämisen vuonna 2019 hänen heikkenevän terveytensä myötä. Väännöt kehittäjä-julkaisijan ja lopulta julkaisijan viimeisellä sanalla pelin sisällöllä olivat vakavina stressin aiheina, jotka jättivät Nakamuran kärsimään unettomuudesta ja päivittäisistä painajaisista.
Maaliskuussa 2021 Nakamura ilmoitti perustaneensa uuden pienen indie pelistudion, joten ehkäpä pieni hermoloma teki hänelle hyvää. Pelin tekemisen kannalta voi joskus olla todella huono, harvoin hyvä asia, että niinkin merkityksellisessä roolissa oleva ihminen lähtee kesken tuotannon pois.
Samoihin aikoihin myös ennen pelin julkaisua Microsoft osti Zenimaxin, joka omistaa Bethesda Softworksin, joka on Tango Gameworksin omistaja. Täten PC:lle ja määräaikaisena konsoliekslusiivina Playstationille julkaistava Ghostwire: Tokyo on yksi viimeisiä, ellei viimeinen Bethesdan/Tango Gameworksin peli Playstationille.
Tyhjenevä Tokio
Pelin tarinassa lähes kaikki Tokion asukkaat katoavat, puf! Sinne meni. Samalla outo maskipää meuhoaa postapokalyptista dadaa ja Tokion kaduille alkaa valua mitä eriskummallisempia henkiolentoja.
Akito, tarinan protagonisti, makaa maassa liikkumatta. KK:n henki etsii itselleen sopivaa ruumista ja hyppää Akitoon. Akito vaan nuoren miehen tyyliin oli lähinnä ruumiin oloinen, muttei kuollut, joten KK ja Akito ovat jumissa toistensa kanssa.
KK omaa taikavoimiksi mieltäviä erikoistaitoja, joilla mm. Akito nyt väitetysti pysyy hengissä, eikä katoa muiden Tokiolaisten tavoin. Hannya-maskeja kasvoillaan pitävät oletettavasti pahikset ovat KK:n mielestä kohde, jota Akiton on nyt jahdattava.
Tässä vaiheessa viimeistään voikin aivonsa laskea nätisti narikkaan.
Bondagea ja sormileikkejä
Ghostwire: Tokyo on aivomehkon pelimaailman peli tyhjässä Tokiossa, jonka kadut ovat vallaneet henkiolennot.
Ensimmäisen persoonan näkövinkkelistä etenevä peli on saanut avustusta taisteluunsa Shinichiro Haran myötä. Hara työskenteli vuonna 2016 ilmestyneen Doom-pelin taistelusysteemien kehittäjänä. Hara kertoo Ghostwire: Tokyon taistelusysteemin saaneen inspiraatiota perinteisestä Kuji-kiri käsiliikkeistä ja itsepuolustuslajeista.
Hahmon kädet heiluvat vinhasti pelaajan ruudun edessä ja esim Naruto-animesarjaa, tai melkeinpä mitä tahansa animesarjaa jossa on ninjitsua mukana, katsoneet ovat kuin kotonaan erilaisten käsiliikkeiden kera. Suurimmaksi osaksi käsiliikkeet ovat FPS-pelien pyssyjen korvikkeena, mutta toisinaan pelissä myös pyöritellään ruutuun erilaisia sinettejä oikeaa analogisauvaa käännellen. Vihollisia on vahingoitettava niin paljon, että he paljastavat ytimensä, jonka voi sitten henkivaijerilla napata kiinni ja niistää henkiolento, noh, hengiltä.
Lopun edestä pelissä sitten juostaan tyhjillä kaduilla, kujilla ja puistoissa, välillä poiketen ns. kaffelle johonkin kämppään sisälle. Näissä sisätiloissa ja ulkosallakin sitten useimmiten leijuu sininen sielumassa, joka syystä tai toisesta on päättänyt jäädä nököttämään niille sijoilleen. Nämä merkkaavat sivutehtävien paikkaa ja sisältävät yleensä ihan ok tarinapätkän, joskaan eivät millään eväällä liikauta päätarinaa mihinkään.
Tarinallisen päätehtävän perässä juoksemisen, sivutehtävien suorittamisen ja keräilyesineiden kahlaamisen lisäksi on pelissä puhdistettava pyhättöjä, jotka toimivat myöhemmin fast-travel pisteinä. Samalla kun puhdistaa pyhätön, poistaa aluetta ympäröivää tappavaa usvaa.
Ei kovin jännittävä
Rytmityksen kannalta pyhättöjen tyhjentely ja sillä pelialueiden avaaminen on ihan sopivassa vauhdissa etenevää. Välillä tappavaa usvaa on haastava nähdä ja siitä saakin ruudun kauniin punaiseksi kun sen sekaan vahingossa horjahtaa.
Vihollisia voi tappaa näyttävillä taikavoimilla, jouskarilla tai vihollisten taakse voi hiipä ja repiä ytimet pois henkiolennoilta. Nämä repimishetkien animaatiot ovat sitä herkuinta herkkua koko pelissä.
Kaikesta pohjavireestä huolimatta Ghostwire: Tokyo ei ole yhtään jännä peli. Tunnelma on niin perus animesarjan ohutta yläpilveä, ettei huolesta ole häivääkään. Kunnes KK jättää Akiton ruumiin ja Akito joutuukin olemaan keskellä valtaisaa vihollismassaa ilman mitään aseita. Siinä hetkessä tunnelma tiivistyy varsin onnistuneesti. Sama toistuu myöhemmin, ja silloin se ei sitten enää tunnu miltään sen kummallisemmalta.
Kaiken kaikkiaan liikkuminen ja taistelu on ihan varsin mukiinmenevää vailla sen suurempia krumeluureja. Ammu, torju, väistä, juokse karkuun, kerää happea ja ammuvarastoa, palaa takaisin. Näyttävästä taistelusta tulee nopeasti rutiinia.
Ghostwire: Tokyossa voi hahmoaan kehittää samaan tapaan kuin The Evil Within 2 -pelissä pikku parannuksia pisteillä avaten. Tämä hahmokehitys ja ns. roolipelielementit ovat tosin vain mauste, eivätkä missään nimessä itse pihvi.
Kuin sateinen päivä japanilaisessa ostoskeskuksessa
Ghostwire: Tokyo on outo tapaus. Se laittaa valtaisan määrän ”laseria” taisteluihin ja pitää ympäristön hyvinkin realistisen näköisenä. Tyhjillä Tokion kaduilla on jopa tosi mielenkiintoista kikkailla turistina katsellen miten hyvinkin erilaiset alueet istuvat vieretysten täydellisessä harmoniassa. Peli siis näyttää ympäristönsä puolesta aivan tajuttoman hyvältä ja samaan aikaan tavallisuudessaan tavattoman tylsältä.
Tunnelmassa on japanilaisten kaupunkiin sijoittuvien kauhuleffojen visuaalisuutta, ilman samaa painostavaa tunnelmaa. Tyhjiä katuja koristaa niille sijoilleen ihmisltä jääneet vaatteet ja tavarat.
Äänimaisema on myös sekä realismin, että animehenkien ääntelehtimisen urbaaniin popkauhutarinaan sopivaa miljöötä. Kokonaisuutta voi ajatella japanilaisen dualismin kautta, eli sellaisen jossa perinteikäs ja moderni istuvat käsi kädessä nöyränä, mutta aikaansaavana samalla metroasemalla.
Ghostwire: Helsinki? Ghostwire: Äkäsölompolo?
Kaikesta kovasta yrityksestä olla jotenkin erikoinen, Ghostwire: Tokyo on jotenkin puuduttavan geneerinen. Taustatarina on kuin suoraan animesarjoista repäisty ja meininkikin vastaa jotain mukacoolia kikkailua energiajuomapsykoosissa. Meininki on hyvin teinivivahteista vakavuusasteeltaan.
Tokiomainen ympäristö on kyllä todella mielenkiintoinen koluttava näin Japanista kiinnostuneena, mutta tavan tallaajalle tyhjät kadut eivät ehkä iske niin kovaa kuin allekirjoittaneeseen. Tarinallisesti tuntuu siltä, että paikkakuntana olisi voinut olla melkein mikä tahansa maailman kaupunki. Tosin jossain snägärijonossa kun alkaisi sormia villisti ilmassa heiluttamaan, voisi siitä äkkiä saada nenänsä siirrettyä poskelle. Olisi tavallaan mielenkiintoista nähdä, minkälainen peli olisi esim Ghostwire: Lahti.
Viikon menussa nakit ja muussi – eli kannattaako ostaa?
Peli ei oikeastaan iske mitään niin omaperäistä kentälle, saati haastetta niin että perskannikoissa tuntuisi. Ghostwire: Tokyo pelaa varman päälle ja on sillä tavalla ihan kelvollinen, kerran läpi pelattava noin puolen tunnin osissa.
Jos ei paljoa sivutehtäviä nuohoa, voi pelin läpäistä suurinpiirtein kymmenessä tunnissa, eli saattaa sopia kiireisemmällekin pelaajalle, jos premissi muuten kiinnostaa.
Ghostwire: Tokyo on toimintaseikkailupelien arkiruokaa.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.