Mainos

Väkevästi aloittanut ja erityisesti Kevin Spaceyn karismalla ratsastanut Netflix-alkuperäissarja on edennyt jo neljänteen tuotantokauteensa. Tällä kertaa kaasua ei löysätä, vaan painetaan lisää.

Yhdysvaltojen poliittisesta juonittelusta ja Valkoisen talon vallankahvan ympärille nivoutuvasta ihmisjoukosta kertova House of Cards osoitti jo ensimmäisellä tuotantokaudellaan olevansa muutakin kuin vain amerikkalainen tulkinta samalla nimellä varustetusta brittisarjasta. Netflix-alkuperäissarjojen standarditason määritellyt kolmetoistajaksoinen esikoiskausi teki kerrasta selväksi millainen niljake ja antisankari Frank Underwood (Kevin Spacey) oikein on, eikä hänen viehättävä vaimonsa Claire (Robin Wright) ole kauas puusta pudonnut.

Siinä missä toinen kausi säilytti korkean tason, kolmas tuntui valjulta pettymykseltä. Tätä taustaa vasten onkin ilahduttavaa huomata kuinka neljäs kausi petraa edeltäjästään roimasti. Neljäs tuleminen onkin ehkä koko sarjan parasta antia tähän asti.

Mainos

Harva ammattiryhmä aiheuttaa yhtä paljon allergiaa tavalliselle kansalaiselle kuin poliitikot, eikä ainakaan Frank Underwoodin toimet tätä mielikuvaa kohenna. Presidentin virkaa toimittava Underwood on juonitteleva ihmismulkero, muita manipuloiva mulkvisti ja vieläpä helvetin taitava kaikessa, mitä tekee. Hän ei epäröi valehdella, uhkailla tai tarpeen vaatiessa myös toimia kovin ottein. Hänestä ei pitäisi kaiken järjen mukaan pitää tippaakaan, etenkään hänen virkansa huomioiden. Ja kuitenkin juuri Spaceyn uskomaton karisma ja vaikuttava uskottavuus tekevät hänestä juuri sellaisen antisankarin, että hänen puolelleen asettuu suorastaan automaattisesti.

Moraalisesti kognitiivista dissonanssia aiheuttava katselukokemus on yksi koko sarjan viehätyksiä ja tätä ruuvia ovat tekijät vääntäneet entistä tiukemmalle neloskauden myötä. Underwoodit ovat ehkä eron partaalla, kuten kolmoskauden lopulta muistamme, mutta niin opportunistisia paskiaisia nämä kaksi ovat, ettei edes romantiikan loppuminen saa heidän yhteistyötä katkeamaan, saati tenhoa hiljentymään. Vaikka Spacey tekee paljon, oma kunniansa kuuluu myös Wrightille järkähtämättömän Clairen roolista. Ja kehunsa ansaitsee myös Michael Kelly kylmäpäisen Doug Stamperin esittämisestä.

Juonen syvempiin uurteisiin ja käänteisiin sen enempää menemättä on todettava, että House of Cards on käsikirjoituksensa osalta esimerkillistä työtä. Suomalaisittain kuivahkosta aiheesta puristetaan kaikki mehut irti ja luvassa on yllättävänkin polveileva ja taidokkaasti tahditettu kolmetoistajaksoinen vuoristorata, jossa käänteitä tulee ja vieläpä monella eri tasolla. Mikä hieman yllättävää, myös loppuun on onnistuttu tekemään kiinnostava cliffhanger, mikä ei ole itsestäänselvyys tämänkaltaisessa sarjassa.

Kauden kuvakieli on kiehtovaa ja täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia, joilla annetaan katsojalle joko olennaista tietoa tai alleviivataan tiettyä faktaa tai tunnelatausta. Vaikka jaksoilla on kestoa kolmesta vartista vajaaseen tuntiin, jaksot tuntuvat luistavan eteenpäin sellaisella vauhdilla, että olisi silkkaa pötyä puhua muusta kuin koukuttumisesta. House of Cardsin neljäs kausi on kaikessa dramaattisuudessaan ja jopa näennäisessä vähäeleisyydessään päheää katsottavaa, jonka jälkeen voi vain hieraista silmiää ja todeta "näinkö tämä maailma pyörii?"

Viimeistään tämän kauden myötä House of Cardsin tulisi kuulua jokaisen draamanystävän katselulistalle.