Mainos

Ridley Scott’n Alien-menestyselokuva kammotti ihmisiä 1970-luvun lopulla, mutta yhtä onnistuneita pelejä ei megabrändistä ole koskaan saatu tehtyä – paitsi ehkä nyt.

Vuonna 1979 julkaistu Alien – Kahdeksas matkustaja oli ilmestyessään uraauurtava niin tehosteidensa, kuin juonensa ja kauhunsakin puolesta. Samaa kaavaa yritettiin toistaa lukuisia kertoja jatko-osa-elokuvien parissa ja liian monen, liian huonon pelinkin kera. Pohjanoteeraus Alien-peleistä tapahtui pari vuotta sitten kun Alien: Colonial Marines julkaistiin. Kyseinen peli oli niin syvältä, että se onnistui tahrimaan koko Alien-brändin mainetta. No, välillä on käytävä pohjalla, jotta sieltä voidaan nousta voittajana pinnalle. Ja niin on nyt käynyt, kun SEGA pääsee korjaamaan Colonial Marinesin tuoman pettymyksen Creative Assemblyn Alien-uutuudella.

Alien: Isolationia tähdittää Ellen Ripleyn tytär Amanda Ripley ja vuosi on 2137. Aikaa on siis kulunut 15 vuotta viimeisestä Alien-kohtaamisesta. Silti sukupolvien välinen tiedonkulku on tukkeessa, sillä huhut tappajarodusta eivät ole päätyneet pelin tähtien tietoisuuteen. Tapahtumat sijoittuvat Sevastopol-nimiselle avaruusasemalle, joka on telakoitunut ja hajonnut ankkuripisteeseensä. Aluksella on pelokkaita ja vihamielisiä eloonjääneitä, sekä huoltocyborgeja, joiden ohjelmoijalla ei Prometheus-elokuvan tavoin ole ollut puhtaat jauhot pussissa. Näiden lisäksi aluksien ilmastointikanavia ja käytäviä nuolee se tuttu ja limainen Alien.

Ei aseita, ei sitten missään?

Peli toimii perinteisen FPS-pelin tyyliin, mutta asetta pelaaja ei saa käteensä ensimmäisten tuntien aikana lainkaan. Kun ensimmäinen pyssy sitten räpylään tarttuu, on jokainen luoti ratkaiseva. Räiskinnästä ei Isolaatiossa siis todellakaan ole kyse.

Mainos

Pelaajan tehtävänä on kulkea läpi Sevastopolin ja etsiä Ridley Scott’n elokuvassa nähdyn Nostormo-aluksen jälkiä. Samalla saastuneelta alukselta on peattava ulos – keinolla millä hyvänsä. Pelaaja joutuukin toistuvasti hiippailemaan laatikoiden takana ja piiloutumaan kaappeihin. Lähes kaikki kun aluksella tuntuvat olevan tappamishaluisia.

Pelaajaa kiusataan ensimmäisen neljän tehtävän ajan tasaisesti pienellä jännityksellä, mutta kun sen Alienin sitten vihdoin kohtaa ensimmäisen kerran, näyttää peli todellisen luonteensa. Se on todella intensiivinen, todella jännittävä ja vähän pelottavakin.

Vain vähän vaihtelua

Alien: Isolation tarjoilee 18 kohtausta, jotka ovat alkupäässä erilaisia, mutta loppua kohden alkavat toistamaan itseään. Pelin suurin ongelma onkin toisto. Isolationissa pelaaja viettää kymmeniä tunteja kaapissa tai laatikossa liiketunnistin kädessään, ja odottaa että vihollinen vaihtaa huonetta. Tuolloin toki pulssi hakkaa kahtasataa, PS4-ohjaimen vihreä valo valaisee pelihuoneen ja ohjaimen kaiutin värisee ja ääntelee vastenmielisesti. Peli tarjoaa tätä kuitenkin kyllästymiseen saakka, joten aivan loppuun asti ei Alien: Isolationiakaan ole valitettavasti mietitty. Vaihtelua olisi pitänyt tarjota ehdottomasti enemmän, eteenkin kun pelattavaa on nettona n. 20 tunniksi.

Kritiikkiä saavat myös tekoälyllä varustetut ihmiset, jotka ovat melkoisia puusilmiä ja täysiä urpoja. Cyborgit ovat pelottavia, mutta ne tuntuvat olevan vielä sokeampia ja kuurompia. Alien puolestaan on varustettu yliherkillä aisteilla ja pelaaja huomaakin kaikesta hiippailusta ja taktikoinnista huolimatta kuolevansa satoja kertoja vittumaisen limanuljaskan toimesta.

Hienoa on kuitenkin pelin manuaalinen tallennusjärjestelmä, joka tapahtuu seinissä olevien hätäpuhelimien kautta. Jo pelin puolivälin kohdalla pelaajasta alkaa tuntumaan siltä, että tallennuspisteelle pääsy on pieni voitto itsessään.

Älytön silmänilo

Graafisesti Alien: Isolation on todella näyttävä. Peli noudattaa Ridely Scottin 1979 valmistuneen Alien-elokuvan designiä ja kaikki Sevastopolilla onkin puhtaasti retrofuturistista kasarimuotoilua. Tuolit, käytävät, esillä olevat lehdet ja taulut tuovat nostalgiaa silmiin. Parasta antia on kuitenkin tekniikka. DOS-käyttjärjestelmät ja RGB:n sävyiset ohjelmistot tulevat hyvin tutuksi ja huvittavat läpi koko pelin.

Pelin audiovisuaalisuus ansaitsee todella paljon kiitosta kahdessa osa-alueessa: valaistuksessa ja äänissä.

Valaistus on toteutettu todella autenttisesti ja viimeisimmät renderöintitehosteet ovat käytössä. Taskulampun valo kimpoaa toisista objekteista häkellyttävän realistisesti ja aurinko valaisee tiettyjä osia aluksesta todella vaikuttavasti. Myös loisteputket ovat juuri niin ankeita, kuin ne ovat oikeassakin elämässä.

Täydellinen äänimaailma

Äänipuolella on kuitenkin se suurin hattu nostettavana. Creative Assembly on tehnyt esimerkillistä työtä panosteassaan ääniin. Kuulokkeilla peli tuntuu käsinkosketeltavan pelottavalta, sillä jokainen narhadus ja suhahdus tulee oikeasti jostain. Vasta kuitenkin kunnollisella 5.1- tai 7.1-kotiteatterilla pelin äänimaailma pääsee todellisiin oikeuksiinsa, ja paskahalvaus on jatkuvasti hiertämässä kalsareita.

Alien: Isolation ei sisällä varsinaista moninpeliä, vaikka siinä verkkokilpailullinen selviytymisleikkipelimuoto onkin. Tämä on kuitenkin mitätön turhuus, eikä jaksa innostaa tarinan läpipelaamisen jälkeen. Onneksi pelin mukana toimitetaan alkuperäiseen Alien-elokuvaan perustuva lisäpelikontentti Crew Expendable, jossa pelaaja pääsee ottamaan hahmoksen joko Ellen Ripleyn, Dallaksen tai Parkerin. Näillä pelaaja voi kokea ensimmäisen Alien-elokuvan pahimpia kohtauksia pelaamalla ne itse.

Alien: Isolation on paras Alien-peli joka on tähän mennessä tehty. Se ei kuitenkaan ole täydellinen FPS-peli, sillä liiallinen saman kaavan toisto ja typerä tekoäly lannistavat pelikokemusta loppua kohden mentäessä. Se on kuitenkin todella intesiivinen, kaunis ja hyvä peli, joka ehdottomasti on koettava, lisäsisältöineen.

Mainos
ARVOSTELUN YLEISNÄKYMÄ
Alien: Isolation
80 %
Edellinen artikkeliBlu-ray-arvostelu: Se toinen nainen
Seuraava artikkeliPeliarvostelu: Middle-Earth: Shadow of Mordor
Kirjoittaja on Respawn.fi-sivuston päätoimittaja.