Koti Peliarvostelut Peliarvostelu: Dying Light

Peliarvostelu: Dying Light

Puolalainen Techland kokeilee onnean Far Cry-, Dead Island– ja The Last of Us -pelien risteytyksellä.

Kuvitteellinen eteläeurooppalainen metropoli nimeltä Harran on joutunut valitettavan, mutta varsin kliseisen zombie-epidemian kouriin. Pelaaja astuu Global Relief Effortin freelancer-sotilas Kyle Cranen (Roger Craig Smith) huopikkaisiin. Kyle huomaa joutuvansa tekemään Harranissa muitakin toimia, kuin alkuperäistä tehtäväänsä jonka tavoitteena on löytää kadonnut GRE-mies Kadir Suleiman, sillä hänessä muhii myös zombie-virus, jonka eteneminen elimistössä on hidasta, mutta sinnikästä.

Mainos

Haranin kaupunki jakautuu kahteen pääosioon: slummeihin ja vanhaan kaupunkiin. Slummeissa pelaaja viettää ensimmäiset 6-12 tuntia, joissa riittää rumia raatoja kengittäväksi. Pelin tarinan toinen jakso keskittyy Harranin turistikaupunginosaan, jossa nähtävyydet ovat saaneet ihailijoikseen aivan uudenlaisen yleisön.

Visuaalisesti Dying Light on melkoinen kismetti. Maisemia riittää silmänkantamattomiin, rakennukset, tiet ja puut ovat pullollaan detaileja. Tuulisimulaattori on varsin vaikuttava, eteenkin palmuissa, joiden jokaiset lehdet vaappuvat näyttävästi. Myös raatojen ulkonäkö on hyisevä, eikä ihmishahmoistakaan puutu detaljeja.

Tarkat ja kivat kontrollit

Myös pelin pelattavuus on loppuun asti hiotun tuntuinen. Hahmon liikerata on niin hyvä kuin se ohjaimella voi olla, kontrollit ovat esiasetettuna sopivilla paikoillaan ja pelin parkouraamisen oppii nopeasti. Parkouraaminen onkin Dying Lightin tärkeintä tervanjuontia yhdessä tavaroiden askartelun, eli craftaamisen ohella.

Asekantaa löytyy pelistä yli 100:n erilaisen tappotyökalun voimin. Osa aseista syntyy oman käden askartelun kautta perustikuista, osa on konetuliaseita ja osa heittokelpoisia kniffeleitä. Kaiken maailman litkuja voi liittää toisiinsa ja askarrella ties mitä viritelmiä – jos aikaa moiseen kikkailuun löytyy. Monesti bensapaukkuja viritellessä joku raato kuitenkin loikkaa niskaan, ennen kuin räjähde on edes tulilla.

Pelin kulun muuttaa ratkaisevasti tarttumakoukku, jonka avulla pelaaja halkoo Harranin ilmatilaa takatukka hulmuten, välttäen täten harmaiden tyhjänhuutajien seassa loikkimisen. Koukkuun ei tosin päästä käsiksi lähelläkään pelin alkuvaihetta.

Dying Light -pelin pääpointti on vuorokausirytmissä. Päivällä pelaaja voi tutkia ympäristöjä suhteellisen rauhassa ja suorittaa tarinatehtäviä helpolla vaikeusasteella. Yöllä kaikki muuttuu. Pahimmat möröt nousevat kuopistaan ja partioivat jokaista nurkkaa. Pelaaja saa jatkuvasti olla pakenemassa jotain mörökölliä tai jopa örrimörrilaumaa – urea housunpuntissa. Pisteet ja kokemusansiot tulevat yöllä kuitenkin tuplana ja lentokoneiden avustuspaketit ovat yöaikaan aivan omaa luokkaansa.

Juoni on puppua

Sitten sen tärkeimmän kimppuun, eli tarinan. Dying Light on juonensa osalta melko kuivakkaa hölynpölyä. Pää- ja sivuhahmoja on ihan hyvä määrä, mutta ne kaikki ovat osaltaan täysin toisarvoisia. Kylen omat agendat ovat kiinnostavimpia, eivätkä oikeastaan nekään juuri kiinnosta. Paljon jännittävämpää on esimerkiksi yrittää tappaa mahdollisimman monta walkingdeadia näyttävällä tavalla muistomerkkien kupeessa, kuin seurata turhista turhinta tarinaa. Jopa sivutehtävissä on pääjuonta enemmän potkua.

Pelin tarina yrittää luoda myös tunteisiin vetoavaa draamaa, ystävyyssuhteita ja niiden menetyksiä, mutta miten ihmeessä ne voisivat koskettaa, jos hahmoja ei edes esitellä kunnolla. On aivan yhdentekevää kuoleeko joku sivuhahmoista vai ei – sympatiaa ei ehdi syntymään pelin aikana kehenkään.

Iso peli, paljon pelattavaa

Pelattavaa Dying Light‘ssa riittää. Pääkampanjaan saa upotettua helposti yli 20 tuntia. Sivutehtäviä on hirmuiset määrät ja yksi sivutehtävä saattaa yksinään kestää jo noin tunnin. Jokainen tehtävä koostuu lähes poikkeuksettä useammasta osasta, joten pikaisia rykäisyjä ei kannata Dyikkarin kanssa eksperimentoida.

Pelin kamppista voi parhaimmillaan pelata neljän pelaajan yhteistyössä, joka tietysti on parasta mahdollista hupia. Tämän lisäksi peli tarjoaa myös perinteikkään moninpelin, mutta hienointa on tietysti yrittää itse olla harmaantunut raato ja skalpeerata tetsariin sonnustautunut hyppytukkayolottaja pois pelikentältä Be the Zombie -pelimuodossa.

Dying Light on hyvä ensimmäisen persoonan selviytymisseikkailu, mutta se ei yllä lähellekään The Last of Us:n tunnelmaa tai Half Life’n karmivuutta. Far Cry -pelaajat ovat heti kotonaan, mutta jopa liialliset elementtien ryöstöt Far Cry -peleistä tuntuvat typeriltä copy-paste-ominaisuuksilta.