Mainos
Jos Russell Crowe jostain tunnetaan, niin se on miehen kyvystä näyttää ja toteuttaa raivoa sekä ruudulla, että ruudun ulkopuolella. Rattiraivossa Russell Crowe on noin puoli minuuttia ystävällinen, sitten lähtee sokka irti miessonnikranaatista.

Rattiraivo on varsinkin jenkeissä uhreja vaativa ratin takana purkautuva padottu viha. Intterwebsi on pullollaan artikkeleja road ragen aiheuttamista, melko karuistakin tilanteista, jos esim. guugeloi “Road Rage Victims 2020“.

Psykologian ja psykiatrian puolella epäillään rattiraivon syyksi mm. raivopuuskasyndroomaa (IED, Intermittent Explosive Disorder), josta kärsivä ihminen reagoi suhteettoman aggressiivisesti tilanteisiin. Moni ajokortillisista on törmännyt itsekin tilanteeseen, jossa muiden tiekäyttäytyminen aiheuttaa ihmetystä, kummastusta ja suoranaista vittuuntumista. Toisilla tuo vittuuntuminen menee lievästi sanottuna överiksi, eikä pelkkä torveen nojaaminen enää riitä. Tälläisestä tilanteesta kertoo myös Rattiraivo-elokuva, jonka mainoslauseeseen kuuluu suurinpiirtein “et koskaan tiedä, milloin hän osuu kohdallesi”, ja näinhän se on.

Mainos

Rattiraivo-elokuva ei todellakaan ole mikään “ei näin” tyyppinen opetusvideo, vaan puhdas väkivaltatrilleri, jonka toteutuksessa on tuulahdus menneiden VHS-aikojen väkivaltatrillereiden nöyristelemätöntä, ja anteeksipyytelemätöntä väkivallan uhkaa ja toteutusta. Russell Crowe vetää tässä elokuvassa melkein kaikkia turpaan, ja sen hän osaa.

Väistä s**tana!

Tom Cooperiksi (Crowe) itseään tituleeraava, pillereitä popsiva keski-ikäinen ja keskivatsainen miessonni tulistuu liikennevaloissa tööttäilevälle vastaeronneelle Rachelille (Caren Pistorius). Tästä eteenpäin kysymys on enää kuinka paljon vahinkoa “Tom” saa aikaiseksi, ja selviääkö lopuksi kukaan Rachelille tärkeä hengissä.

Turpaan vaan, ja onnea

Rattiraivo instrumenttina kertoo tarvittavan ja sen jälkeen laskee Russellin bulldogmaisen Samuli Edelmanin Häjyt-roolityötä muistuttuvan miesvartalonsa väkivallan välineeksi. Katsoja saattaa jäädä ihmettelemään välillä, onko Russellin puuskutus ratin takana näyttelijä tulkitsemassa ylitsevuotavaa vihaa, vai oikeaa rantapallon rankaisemien keuhkojen pöhinää.

Väkivalta elokuvassa on brutaalia ja näyttävää. Peltiä rytisee, neniä menee murskaksi ja jengiä poltetaan elävältä. Tästä leffasta ei väkivallan uhkaa ja toteumaa puutu, ja elokuvan lopussa raivo kohtaa näyttävästi raivon.

Tom Cooperin ja Rachelin käytökselle on laitettu elokuvassa syitä juuri sen verran, kuin tarvitaan, jotta loppuaika voidaan käyttää peltien ja turpavärkkien rytinälle. Takaa-ajot ovat näyttäviä ja sivullisia uhreja tulee melkein kuin vanhoissa kasarileffoissa konsanaan. Lisäksi Tom Cooperin hahmolla ei ole mitään rajoitinta sille, ketä lyödään turpaan; osansa saavat niin miehet, naiset kuin lapsetkin. Jos tarkoituksena oli luoda todella vastenmielinen ja uhkaava hahmo, niin siinä elokuva kyllä onnistuu.

Rauhaa, hemmo!

Elokuvan syvempi sanoma, jos sellaisen haluaa kaivaa, on se, että älä käy huutelemaan takaisin. Älä tööttäile turhaan. Hillitse itses, hallitse hoppus, ja laske kymmeneen, ennen kuin toimit vihan sanelemana ratin takana. Muuten leffan voikin katsoa vatsaa vääntelevänä väkivallan hurmoksena.

Ei tämä elokuva tunnu väkivaltaa juuri loppua lukuunottamatta glorifioivan, sillä kaikki väkivaltaiset teot ja raivon sanelemat sanojen vaihtamiset tuntuvat uhkaavilta ja lievästi sanottuna ikäviltä.

Rattiraivo-elokuvassa on vanhojen “kohtasit väärän tyypin, väärään aikaan” trillerien henkeä a la Rutger Hauerin tähdittämä “The Hitcher – Liftari“.

Aja nyt p**kele, valo on vihreä!!

Jos on koskaan kohdannut, tai kärsinyt rattiraivosta, voi elokuva olla tietyllä tavalla katarttinen kokemus. Ehkä elokuvan katsottuaan, miettii pari kertaa, kenelle turhan päiten tööttäilee liikenteen keskellä. Muille elokuva on kohtalaisen toimiva väkivaltainen trilleri, joka istuu hyvin kaiken maailma lällytilää-elokuvien keskelle.

Rattiraivo on häpeilemätön, nöyristelemätön ja puhtaasti raivo-aivot narikkaan kolaroiva elokuva.