The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom osoittaa sen, miksi vanha kansa on digannut niin hulluna käpylehmistä. Uusin Zelda-peli pistää pelaajan Ihmemies McGyverin rooliin, kun edessä on ongelma ja käsillä rajattu määrä asioita, ja rajana vain mielikuvitus.
Onko koskaan tehnyt mieli oikaista, esimerkiksi joen yli? Joen yli pääsisi myös sillalta, mutta sillalle on ainakin muutaman kilometrin matka, ja joen virtaus liian kova uimalla ylittämiseen. Vieressä maassa näyttää lojuvan vahva oksa, sekä iso teräväreunainen kivi, ja metsän rajalle on vain pari askelta. Kiinnitysvälineitä ei tosin näy missään, paitsi The The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom -pelissä.
Vuonna 1986 ilmestyi The Legend of Zelda, joka omalla tavallaan oli yksi avoimen pelimaailman esimuodoista. Pelin kehittäjät ovat sanoneet, että olivat toivoneet jo ensimmäisen Zelda-pelin olevan kuin Nintendo Switchille ja WiiU:lle 2017 ilmestynyt avoimen pelimaailman The Legend of Zelda: Breath of the Wild, mutta kasarikonsolin tekniset rajat tulivat tietty lujaa vastaan.
Ensimmäisen Zelda-pelin jälkeen on ilmestynyt melkein kolmekymmentä Zelda-peliä laskutavasta riippuen. Aidosti avoimen pelimaailman pelejä näistä on vain Breath of the Wild ja ensimmäinen The Legend of Zelda.
Breath of the Wild oli suuri menestys. Voisi sanoa sen pelimaailman jopa inspiroineen Elden Ring -pelin maailmaa ja pelityyliä, jossa joka puolella on jotain kiinnostavaa ja asiat voi suorittaa hyvin pitkälti haluamassaan järjestyksessä; tai olla suorittamatta.
The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom jatkaa samalla linjalla, samalla Hyrulen kartalla, mutta siirtää asiat muutaman vuoden eteenpäin uuden katastrofisen tapauksen jälkimaininkeihin.
Pääkartta on pääpiirteittään samankaltainen, mutta sisältää toki ajan ja katastrofin tuomia muutoksia; taivalle on ilmestynyt saaria ja maahan ilmestynyt reikiä, joista pääsee täysin pimeään syvyyksiin, jonka kartta on pääkartan kokoinen.
Tämän lisäksi Tears of the Kingdom pistää linkin erikoistaidot täysin uusiksi ja tuo pelaajan hyppysille jotain harvinaisen koukuttavaa.
Kun syvyyteen kurkistaa…
Pelin tarinassa Zelda ja Link ovat tutkimassa luolastoa Hyrulen linnan alapuolella. He löytävät jälkiä muinaisesta teknisesti kehittyneestä Zonai-kansasta. Syvemmälle mentyään he löytävät punahiuksisen muumion, joka äkisti kääntääkin päätään heitä kohti. Kaikkeus repeää voimalla ja Link päätyy taivaalla olevalle saarelle, eikä Zeldaa näy missään.
Niin paljon kaikkea
The Legend of Zelda: Tears of the Kingdomin pitkälle ulottuvissa maisemissa on kutsuvuutta ja siellä täälä näkyy kiinnostavia kohteita koluttavaksi edeltäjänsä tyylillä. Tears of the Kingdom on varsinainen ADHD-pelaajan unelma, sillä tekemistä ja kiinnostavia kohteita löytyy koko ajan uuusia. Harhapolutkin voivat johtaa pitkiin mielenkiintoisiin luolaseikkailuihin.
Tears of the Kingdomin kartta-alue muuttuu esiosaansa nähden tuomalla mukaan taivassaaret, jotka vaativat omanlaistaan liikkumisen suunnittelua, jolloin ilmassa kikkailusta tulee älyä sopivasti haastavaa pulmanratkontaa. Syvyyksissä taas on täysin pilkkopimeää ja kartta yhtä laaja kuin maan pinnalla, jolloin valonlähteiden levittämisestä ja löytämisestä tulee oma haasteensa. Lisäksi syvyyksissä viholliset ovat entistä vaarallisempia, sillä niiden iskut levittävät punertavaa gloomia, joka syö maksimiterveyttä Linkiltä. Kaiken tämän lisäksi on BOTWin tyyliin lämpotilaerot ja muut luonnonvoimat, jotka haastavat ja hyödyttävät Linkin seikkailua.
Uutuutena pelissä on Ultrahand-taito, jolla pelaaja voi yhdistää kaksi irtonaista asiaa toisiinsa. Kuulostaa simppeliltä, mutta tämän avulla pelaajat ovat tehneet jo irvokkaita jättiläismäisiä siemensyöksynukkeja pelin kentälle, koska miksipä eivät olisi tehneet.
Tears of the Kingdom levittää pelaajan eteen erilaisia ympäristöllisiä ja viholliskokoonpanohaasteita, joita Ultrahandin kanssa voi ratkoa. Valtava kuilu kahden vuoren välissä? Rakenna silta kaatamalla muutam puu ja Ultrahandin kanssa liimaamalla ne yhteen. Vaihtoehtoisesti yhdistä vaikka pari Zonai-tuuletinta puunrunkoon ja lennä kuilun yli – tai todennäköisesti rakennusvirheen takia lennä päin helvettiä ja tipu rotkoon.
Zonai-kansan mekaaniset laitteet ovat Linkin käytettävissä kätevissä mukana kulkevissa pallukoissa. Zonai-laitteista löytyy tuulettimia, liitoalustoja, renkaita, tykkejä, kaikkea kivaa. Näistä voi rakentaa vaikka vihollista seuravaan mechin joka ampuu tykillä ja laserilla vihollisen suuntaan, vaikka vihulainen kuinka pinkoisi karkuun.
Kuin ihmemies McGyver, rakentaa pelaaja Tears of the Kingdomissa tikuista, kävystä, piikivestä ja Ultrahand taikapurkasta vaikka pommin.
Ultrahandin lisäksi pelissä on pari muutakin uutta voimaa. Fuse toimii kuin ultrahand mutta keskittyy aseisiin, nuoliin ja kilpiin; kaikessa voi siis nähdä aseistusta linkille ja yhdistämällä erilaisia esineitä nuoliin saa eri efektein varustettuja ammuksia.
Ascension pistää pelaajan miettimään koko pelimaailmaa eri tavalla, sillä sen avulla Link voi uida suoraan ylöspäin vaikka läpi harmaan kiven. Jos esimerkiksi on syvällä luolastossa, eikä jaksa kavuta ulos, voi Ascensionin avulla uida takaisin maan pinnalle läpi peruskallion. Tämä uusi tapa ajatella maastoa kutkuttelee aivoja upealla tavalla.
Päätarinan lisäksi, johon sisältyy neljä isoa ”dungeonia”, on pelissä hirmuisa tukku sivutehtäviä. Näissä on monessa hyvä tarina, ja osassa jopa koskettavakin tarina.
erinteisiin ”hae tavara A ja vie se henkilölle B” -sivutehtäviin on TOTKin rakenteen myötä tullut myös omanlaistaan maastollista haastetta, joka tuo välillä hyvällä tavalla mieleen Death Strandingin maastoon perustuvan ongelmanratkonnan.
Pelaajalla on siis valtaisat määrät ratkottavaa ja valtaisa määrä tapoja ratkoa ne. Valtaisa määrä seikkailtavaa ja löydettävää. Tears of the Kingdom on yksi upeimmista seikkailuhiekkalaatikoista, joita pelaaja voi toivoa.
Kaunis, kuin Ganon pienenä
Tears of the Kingdom pyörii pääasiassa hyvin ja näyttää animaatiomaisella tyylillään aivan upealta.
Sen äänimaisema on viimeisen päälle hiottu, ja joskus on hyvä vain pysähtyä paikoilleen ja kuunnella miltä ympäristö kuulostaa.
Musiikkia on käytetty hyvällä maulla. Ääninäyttelyssä on sopivasti potkua ja ponnekkuutta.
Muutaman päivän välein saapuva verikuuanimaatio on musiikillisesti maukas, mutta Zeldan aina samassa kohtaa nuottia nostava lausunta käy kyrpimään pitkissä pelisessioissa. Armollisesti verikuun välianimaation voi skipata. Muutkin animaatiot voi skipata, muttei missään nimessä kannata.
Tears of the Kingdom imee Switchin kuiviin. Se pyörii pääasiassa siellä kolmenkymmenen freimin hujakoilla, mutta joskus tipahtaa jopa pariinkymmeneen freimiin sekunnissa. Onneksi nämä tilanteet eivät juurikaan haittaa, niitä on vain harvoin ja Tears of the Kingdom pelillisesti niin hyvä, että tällaiset tipahdukset antaa anteeksi. Ruudunpäivitysnopeuden kärsiessä kovassa menossa näin massiivisessa pelissä ei ole mikään ihme, ja valitettavasti se alkaa näyttää vanhaksi käyvän Nintendo Switchin saumoja.
Kannattaako ostaa?
The Legend of Zelda: Tears of the Kingdom on Breath of the Wildin rinnalla ylpeästi seisova jatko-osa, johon kannattaa tutustua vaikka ei olisi ensimmäistä osaa pelannutkaan. Se on jännä jatko-osa sillä tavalla, että se tekee kaiken vähän paremmin ja isommin kuin edeltäjänsä, mutta onnistuu pitämään myös edeltäjänsä relevanttina pelattavana.
Tears of the Kingdom tarjoaa potentiaalisesti satoja tunteja pelattavaa oman elämänsä purkkatimpureille, jotka jaksavat keksiä mitä hullumpia rakennelmia. Niillekin, joiden mielikuvitus ei ihan niin villinä lennä, on Tears of the Kingdom yksi parhaimpia seikkalupelejä ikinä, jossa paljon kaikkea kaikille.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.