On jälleen se aika vuodesta kun velvollisuus kutsuu sotatantereelle. Call of Duty -sotapelisarja jatkuu 14. osallaan Black Ops II:lla, joka vie pelaajan David Masonin ja tämän isän Alexin maihareissa 1980-luvulle ja kauemmas lähitulevaisuuteen, vuoteen 2025.
Ensin käydään läpi kasarimeininkejä, joilla pohjustetaan onttoa tarinaa, erittäin hienon garfiikan, ääninäyttelun ja motioncapture-animaatioiden avulla. Sitten siirrytään toiseen aikajanaan, jossa mellastetaan totaalidevastaation kokeneen Los Angelesin kaduilla. Teknologia on kuin suoraan avaruudesta. Sotakoneet jauhavat tekoälynsä voimin, aseet ovat cooleja ja verhoutumisteknologia omaa luokkaansa.
Enkelten kaupunki on kokenut uuden kaupunkisuunnittelun täsmäaseiden toimesta.
Yksinpelin juoni ei ole hääppöinen, mutta tehtävät ovat hauskoja. Välillä hiippaillaan viidakossa, välillä taas ratsastellaan hevosella aavikolla ja yhtäkkiä ollaan kaupunkisodissa tai superteknologisissa laboratorioissa. Kaikissa on pääpiirteittäin sama tarkoitus: mene paikkaan A, suorita tehtävä ja palaa paikkaan B. Siirtymävaiheissa räiskitään ja meuhkataan ja sitten palkitaan animaatiolla ja trophyillä. Perussettiä siis.
Pelin tunnelma on käsittämättömän intensiivinen ja grafiikka hienoa kuin saatana. Äänimaailma jytisee hulluna, luoden todella autenttisen ympäristön. Fiilis on melkein kun olisi oikeasti eliittisotilaan ämkuuskakkosessa parantamassa maailmaa lyijyä apuna käyttäen.
Yksinpeli on CoD-peleissä se pakollinen paha. Se ei suinkaan ole pelin tärkeintä antia, sillä todellinen SE-juttu on moninpeli. Siihen on panostettu huolella ja uusia elementtejä on tuotu mukaan roppakaupalla. Moninpeli on jaettu heti kättelyssä kahteen kategoriaan: normaaliin ja zombiemäiskintään.
Zombiehommelissa edetään ihmisjoukolla läpi Tranzit-kaupungin yrittäen pysyä hengissä mahdollisimman pitkään. Maailman paskimman dialogin kuljettama zombie-seikkailu on täytekuraa, josta ei loppujen lopuksi irtoa riemua alkukokeilun jälkeen. Myös grafiikka on oudosti keskeneräisen oloista ja temmellys tylsähköä.
Perinteinen moninpeli sen sijaan on järkyttävän koukuttava. 12 peruspelimuodosta riittää herkuttelua piiiiiitkäksi aikaa. Aivan aloitteleva sotilas on kuitenkin kusessa, sillä veteraanit teloittavat kentällä noviiseja jatkuvalla syötöllä. Parempien aseiden ja teknologioiden avulla, sitä kuitenkin nopeasti harjaantuu ja meininki muuttuu hauskaksi.
Heti alussa voi itselleen muokata taiteellisen logon, jolla voi pröystäillä verkkokavereille. Uutuutena muokkaushommeleihin on tullut myös videoeditori, jolla voi tehdä näyttäviä pallien paukuttelu -klippejä ja jakaa niitä vaikka YouTubessa.
Osa kartoista on valitettavan pieniä, mutta tämä toki lisää intensiivisyyttä. Snaippailemaan ja hiippailemaan ei kannata ryhytä, sillä joku nappaa niskat poikki välittömästi hengailemaan ryhtyneeltä. Kartat ovat yleisesti kivoja ja näyttäviä. Lisäkarttoja saadaan varmasti joulun tienoilla lisää, kun peliä yritetään markkinoida pukin pusseihin.
CoD: Black Ops II on ehdottomasti loppuvuoden siistein sotapelitapaus, jossa riittää räiskittävää, keräiltävää, videokikkailua ja viihdykettä todella pitkäksi aikaa. Yksinpeli on kaavamainen ja nopeasti ohi sujahtava interaktiivinen elokuva, mutta moninpeli on jäätävän koukuttava. Koukku on jopa niin vahva, että välittömästi pelin julkaisun jälkeen amerikkalaisteiniraskaudet vähentyivät jopa 50 %:lla. Varoituksen sanana siis… älä kuse parisuhdettasi tai seksielämääsi sotapelin takia ;0)
KE
