Dragon’s Dogma 2 -arvostelu – Piinallisen pitkistä patikoinneista pitäville

Dragon’s Dogma 2:sta on odotettu kuin helpotusta vuosien ummetukseen. Isompi, nätimpi, tuhdimpi, mutta silti Dragon’s Dogma. Onko se hyvä asia?

Kolmatta kertaa samalla pitkällä tiellä vastaan tulevan örkkilauman hiljentämisen jälkeen sieluttomat pawnit höpisevät hyvää päivää, kirvesvartta. Tunnelma on kupliva kuin bingo-torstain jälkeen lobotomiapotilaiden Susi-Tomi-kerhotiloissa.

Dragon’s Dogma 2 -peliä on rakennettu hartaasti kuin Iisakin kirkkoa. Sen ohjaaja Hideaki Itsuno olisi voinut jo vuosia sitten tehdä Capcomin puolesta Dragon’s Dogma 2:n, mutta päätyikin silloin tekemään Devil May Cry 5:n, joka ilmestyi vuonna 2019. DMC5:n jälkeen onkin Itsunolla ollut aikaa hypätä jälleen Dragon’s Dogman maailmaan.

Dragon’s Dogma -pelisarja on Capcomin vastaus yksinpeleihinsä MMORPG-fiilistä kaipaaville. Dragon’s Dogma 2 on Capcomin länsimaista makua kosiskeleva fantasiaseikkailuyksinpeli, jossa on moninpelimäisiä elementtejä, vaikka onkin yksinpeli.

Melkein kaikki, mitä kirjoitin jo alkuperäisestä Dragon’s Dogmasta pätee myös Dragon’s Dogma 2:een. Se on isompi, nätimpi ja tuhdimpi, mutta onko enemmän samaa tarpeeksi?

Kerran vielä, poja!

Dragon’s Dogma 2 on tavallaan tarinallisestikin soft reboot. Siinä orjaksi ajautunut pawniksi epäilty paljastuukin ylösnousseeksi, Ariseniksi, jonka lohikäärme aiemmin on ottanut hengiltä. Lohhari naposteli pelattavan hahmon sydämen hiukopalaksi, mutusi pahaenteisiä ja kas niin pelattava hahmo nouseekin ylös ja lähtee… kävelemään?

Lohikärmeksen opit

Dragon’s Dogma 2:n taistelu on mukaansatempaavaa. Tai ainakin kamera pitää temmata mukaansa, sillä pelissä ei mitään auto-lock-targetia ole.

Taistelu on staminapohjainen, ja kaikki toiminnat kuluttavat sitä.

Pelaajan valitsemasta ammatista, kuten taistelija tai velho, riippuen pelaaja voi hyökkäyksen lisäksi joko torjua, väistää tai muuta vastaavaa. Kaikki ammatit eivät osaa väistää, esimerkiksi jousiampujalla ei ole lainkaan väistö- saati torjuntaliikettä. Olisi aika ikävää, jos Dragon’s Dogma 2:n jousiampuja joutuisi jalan keskelle vilkasta risteystä liikennevalojen ollessa pois päältä.

Ammatti- ja hahmo keräävät tasoja taistellessa. Uusia taitoja ei pääse avaamaan, ellei mene kiltaan tai majatalolle. Skill treetä ei ole pelivalikoissa nähtävissä.

Edeltäjänsä tapaan Dragon’s Dogma 2:ssakin pääsee kiipeämään isoja vihollisia pitkin. Monasti päädyin miettimään miksi vaivautua, kun vahinko pelaamallani jousimiehellä tuntui olevan yhtä paljon maasta, kuin niskastakin. Varkaalla niskaan könyäminen tuntui järkevältä ratkaisulta, aivan kuten hytissä yläpedin varaaminen ennen vahvasti humaltuvia matkakumppaneita.

Seuralaisia voi käskyttää Dragon’s Dogma 2:ssa tasan neljällä eri komennolla, jotka ovat mene, seis, auta ja tänne – ei mikään strategian ihmemaa siinä mielessä.

”Kaikki ammatit eivät osaa väistää, esimerkiksi jousiampujalla ei ole lainkaan väistö- saati torjuntaliikettä”

Hideaki Itsuno on kertonut, että ei halua pelaajan käyttävän Fast Travelia, ja sen kyllä hitto vieköön huomaa. Peli ei todellakaan sovi kiireiselle perheelliselle, sillä yhden tehtävän suorittamiseen menee pari tuntia patikoidessa. Tällä patikkamatkalla pelaaja ehtii taistella sen kuutisensataa kertaa samoja hiisejä ja liskoja vastaan – aivan kuin pahimpana krapula-aamunaan.

Fast Travel-kikkareet, eli Ferrystonet, maksaa kaupassa kymppitonnin. Saman verran maksaa muuten siisti huppu eräällä sepällä. Talonkin voi ostaa itselleen noin kahden hupun hinnalla Dragon’s Dogmassa. Näillä Dragon’s Dogman vitun maalaistolloilla ei ole kyllä mitään hajua siitä, mitä asiat pitäisi maksaa.

Rahaa kertyy kolmen tunnin patikkamatkalla noin 1200 kolikkoa, jotta pelaaja tietäisi rajallisen aikansa arvon. Toki näillä patikkamatkoilla on tuhottoman paljon metsää, laaksoa ja hiisejä nähtävinä.

Siinä missä Elden Ringissä katseli maisemaa ja ajatteli, että ”oo, tuonne haluan, siellä on jotain mielenkiintoista”, katselee Dragon’s Dogma 2:ssa maisemaa asenteella ”voi vittu tonne on ihan vitun pitkä matka ja takaisin sama saatana.”

Ykkösessä oli pelaajan mukana kulkevat tahdottomat pawnit, huru-ukot, jotka paikkasivat moninpelin mentävää aukkoa yksinäisen pelaajan sydämessä. Kakkosessa nämä ovat saaneet lisää persoonallisuutta loputtomien lakonisten sutjautusten muodossa. Kontekstia ajatellen huru-ukot toimivat kuten pitääkin, eli väljähtyneen maitokahvin lailla. Persoonalliset keskustelut pawnien välillä vailla persoonallisuuden vivahteita pawnien äänessä on vahvasti etäännyttävää.

Niin Old School, että tuoksuu vähän mummolta

Dragon’s Dogma 2:n taistelussa on imua, vaikka se välillä on aivan helvetin sekavaa sekasotkua. Tällä tarkoitan esimerkiksi tilannetta, jossa ryhmässä oleva loitsija heittää ruudun täydeltä säkenöivää parannusloitsua, toinen huru-ukko syöksee tulta, vihollinen on musta, ulkona on pimeää ja kamera ei automaattisesti lukittaudu kohteeseen. Kaiken sen hyrskyn myrskyn keskeltä on ihan vitun vaikea löytää kohdettaan, kuten kahden promillen humalassa hillomätästä. Tästä huolimatta siinäkin sotkussa on jotain koukuttavaa.

Palkinnot on pieniä, juhlat ei jatku kauan, sillä loputtoman maantien varrella on jo parin metrin päässä seuraavat viholliset odottamassa.

”Kaikkea leimaa Old School -roolipelimäinen tunnelma, joka on vaan turboahdettu isommalla maailmalla ja enemmällä tekemisellä”

Dragon’s Dogma 2:n avoin pelimaailma on kataloginätti. Sen maasto ei pahemmin houkuttele harhailemaan, varsinkin kun matkustaminen muutenkin kestää kuin pukeutuminen taaperolla päiväkotiin lähtiessä. Elden Ringin valtaisa pelimaailma on täynnä houkutuksia. Dragon’s Dogma 2:ssa miettii vain nopeinta reittiä, jossa on helpoin väistää edes yksi taistelu. Silti vähän persoonattamassa kataloginätissä maastossa on jotain puoleensavetävää.

Hahmonkehittäminen DD2:ssa jakautuu oman hahmonsa, sen yksi kerrallaan päällä olevien ammattien ja pawnin kehittämisen kesken. Oma päähuru-ukko kehittyy samalla tapaa kun pelaajan hahmo, ja sille voi samaan tapaan avata uusia ammatteja.

On harmillista että välittömyys on jätetty modernista pelistä pois menemällä tarinakonteksti edellä. On pelimaailman kannalta järkevää, että uusia ammatteja voi oppia vain tietyissä paikoissa. Silti on epäloogista, että pelaajan on kesken vitullisen matkan palattava takaisin kiltaan vaihtamaan ammattia. Uusia taitoja olisi kiva kokeilla nopeamminkin, mutta niitä voi vaihdella nopeiten vain harvakseltaan löytyviltä nuotiopaikoilta.

Kaikkea leimaa Old School -roolipelimäinen tunnelma, joka on vaan turboahdettu isommalla maailmalla ja enemmällä tekemisellä.

Kylän komea idiootti

Pelimoottorillisesti peli on yllättävän raskas, vaikkakin käyttää tuoreemmista Resident Evil -peleistä tuttua RE Engineä. Ehkä avoin pelimaailma on sille vielä vähän liikaa.

Peliä parikymmentä tuntia pelattuani olen valmis polttamaan korvani umpeen. En jaksa kuunnella pawnien sielutonta hölynpölyä ja jopa NPC-hahmoilla englantilainen ääninäyttely on innotonta kahden markan duunarituotetta.

Musiikki lähtee taisteluissa pauhaamaan, vaikkakin vain yksi hiisi hyppisi niskaan. Sen jälkeen odotellaan hetki että virtuaaliorkesteri saa touhutipat pyyhittyä kuvitteellisilta pöksyiltään ja jatkellaan taas rauhassa.

Pelin hahmoeditori on todella yksityiskohtainen ja sillä saa aivan tajuttoman upeannäköisiä hahmoja tehtyä. Näitä hahmoja on ilo katsella niin pelin timmellyksessä, kuin valokuvatilassakin.

Harmillisesti DD2:n aisemat ovat hieman väljähtäneen värisiä. Vihollisissa näkyy Capcomin Resident Evil, Devil May Cry ja Monster Hunter -historia varsin hyvin, joskin vihollisten visuaalisesta ilmeestä ei hektisessä taistelussa juuri ehdi nautiskelemaan.

Kannattaako ostaa?

Olen kitissyt ja natissut aika runsaastikin nyt Dragon’s Dogma 2:sta. Siitä huolimatta peli onnistuu ykkösen lailla puutteistaan huolimatta koukuttaa ja siinä näkyy Capcomin kädenjälki todella hyvin.

Länsimaalaiseen makuun väännetystä fantasista paistaa silti japanilaisuus vahvasti läpi epäkonventionaalisten ratkaisujen myötä.

Dragon’s Dogma 2:n pelaamista suunnittelevan on hyvä tiedostaa että pelissä välimatkat vievät oikeasti ihan helvetin kauan ja tarinassa eteneminen on hidasta. Tämä on se miten peli on suunniteltu.

Hideaki Itsunon tiimi ei lähtenyt tekemään vahvan tarinavetoista fantasiapeliä, vaan peliä joka tuntuisi siltä, että pelaaja olisi tempaistu toiseen maailmaan. Dragon’s Dogma 2 sopii hyvin niille jotka tykkäävät harhailla, joilla ei ole kiire, jotka pysähtyvät välillä ottamaan isot imut trollin perseestä ja nauttimaan lannan tuoksusta.

Dragon’s Dogma 2 on puutteistaan huolimatta erittäin hyvä jatko-osa, joka tarjoaa enemmän sitä kitinästä huolimatta koukuttavaa pelaamista, mitä ensimmäinen osakin tarjosi.