Peliarvostelu: Lords of the Fallen

Harkyn on maailman syntisin mies, jonka pahat teot on kirjaimellisesti tatuoitu hänen otsaansa. Kun esiaikaiset jumalolennot rupeavat väkivaltaisesti teutaroimaan ihmisten keskuudessa, ryhtyy tämä tarinamme (anti)sankari toimimaan. Näin alkaa seikkailu, joka ulottuu maan päältä manalaan ja tarjoilee pelaajalle haastavia taisteluita sekä lukuisia kuolemia. 

 

 

Edellisen kappaleen lyhyt juonikuvaus kattaa oikeastaan kaiken, mitä pelin tarinasta jää mieleen. Lords of the Fallen on toimintaroolipeli, jonka painotus on nimenomaan sanassa toiminta. Tiukat kamppailut vaanivat jokaisen nurkan takana, sillä niin perusvihulaiset kuin pomot tarjoavat pelaajalle kiitettävän vastuksen. Mätkintää ja pätkintää sävytetään kokemuspisteillä hankittavilla taidoilla ja taioilla sekä tietenkin pelin edetessä yhä tehokkaammiksi muuttuvilla aseilla ja varusteilla. 

 

Lords of the Fallenin pelattava päähenkilö on aina sama, mutta hahmoa pääsee silti aluksi hiukan kustomoimaan. Valittavana on kolme hahmoluokkaa, joiden erot tulevat ilmi käytettävissä olevista loitsuista. Warrior-luokan taika on aggressiivista, clerickin parantavaa ja roguen salamurhaavaa. Kun magiikkavaraus on tehty, voi pelaaja varusteilla rakentaa täysin mieleisensä taistelutyylin omaavan soturin – aina superpanssaroidusta möhkäleestä liukkaasti liikkuvaan assasiiniin. 

 

 

Yleiseltä pelituntumaltaan Lords of the Fallen noudattelee Dark Soulsista tuttuja teemoja. Taistelut ovat intensiivisiä napinpainallussinffonioita, joissa väistäminen, blokkaaminen ja hyökkääminen pitää suorittaa tarkasti. Aivan Souls-sarjan armottomaan vaikeusasteeseen ei kuitenkaan ylletä. Tietyllä tavalla Lords of the Fallenia voikin pitää ”kevyenä” johdatuksena masokistisen vaikeiden pelien maailmaan. Tästä huolimatta osa vihollisista tarjoaa kyllä kokeneellekin pelaajalle aimo 

annoksen haastetta (ja kuolemia).

 

 

Mielenkiintoisinta antia Lords of the Fallenissa on sen kokemuspistejärjestelmä. Siitäkin osa on toki lainatavaraa, mutta mukaan on saatu mahdutettua myös kiehtovia uusia ajatuksia. Homma toimii siten, että pelaajan kohdatessa loppunsa tippuvat myös kokemuspisteet haamuna siihen paikkaan, jossa noutaja tuli. Menetetyn kokemuksen voi hakea takaisin, mutta kiirettä on syytä pitää – kummituspisteet nimittäin väljähtävät ajan kuluessa olemattomiin. Lisähohtoa järjestelmään tuo riskinottoon kannustava kerroinsysteemi, joka saa pelaajan testaamaan rajojaan. Tapetuista vihollisista saa enemmän kokemusta, jos jättää terveysjuomavarannon täyttävät tallennuspisteet väliin.

 

 

Kontrolleiltaan peli on pääosin kunnossa; hyökkäykset löytävät perille ja puolustautuminenkin onnistuu näpsäkästi. Muutamassa kohdassa mennään kuitenkin hiukan metsään. Väistöliikkeet ovat kevyilläkin hahmoilla hieman liian kulmikkaita, joten taitavakaan kieriskely ei aina tuota toivottua tulosta. Nopeilla aseilla kombojen rakentaminen on taas asteen liian hidasta. Lisäksi osa pelialueista on rakennettu käytännössä turhan ahtaiksi tarkalle taistelulle. 

 

 

Kuvalliselta ulosanniltaan Lords of the Fallen on risteytys Darksiders-pelien maisemia ja World of Warcraftin perushahmoja. Ulkoasu ei minuun henkilökohtaisesti erityisemmin iskenyt, mutta teknisesti grafiikka on suhteellisen hyvässä kuosissa. Pientä sanomista ansaitsee osakseen ajoittain nykivä ruudunpäivitys, sekä siellä täällä ilmenevät grafiikkabugit. Ongelmat ovat kuitenkin sen verran harvinaisia, että ne eivät hirveästi vaikuta kokonaispelikokemukseen.

 

Lords of the Fallenin suurin vika on siinä, että se on vaikeusastettaan lukuun ottamatta varsin mitäänsanomaton peli, jonka mikään osa-alue ei hirveästi sykähdytä. Lisäksi pelaajan takaraivossa lymyää jatkuvasti ajatus niistä huomattavasti tasokkaammista peleistä, jotka toimivat sen esikuvina. Puutteistaan huolimatta Lords of the Fallen on hardcore-pelaajalle ihan mukava välipala ja tarjoaa Souls-sarjan pelottamille napinhakkaajille kevyen johdatuksen haastavien toimintaroolipelien maailmaan.