Onko The Order: 1886 -pelin ennakkokritiikki totta vai satua? Ja onko peli todella yhtä voimakas seikkailu kun Uncharted oli tullessaan PS3:lla?
The Order: 1886 on vaihtoehtoiseen historiaan sijoittuva toimintaseikkailu, jossa ikuista hyvän ja pahan välistä taistelua käydään ihmisten ja hirviöiden, kuten ihmissusien kesken. Ihmiskuntaa puolustaa aina kuningas Arthurin ajoista saakka toiminut ritarikunta, jonka ainoa tehtävä on ollut puolustaa inhimillityyttä ja varmistaa, että hirviöt eivät voita tätä ikuisuuden kestänyttä mittelöä. Pelaaja ottaa Graysonin, eli työnimeltään Sir Gallahadin, roolin. Grayson on noin nelikymppinen, mahtipulisongeilla varustettu ritarikunnan ritari jonka korkea moraali, loputon arvostus ihmisyyttä ja isänmaata kohtaan, ajavat häntä hirviöjahtiin sellaisella hurmoksella että heikompia hirvittää. Hän on väkivallan ja pahuuden kovettama jäärä, joka ei enää pienestä kavahda eikä naisia kunnioita. Graysonin tehtäväksi jää selvittää suuri salaliitto, jossa koko maailman turvallisuus on vaakalaudalla ja historian kirjat uhattuina.
Pelin perusmekaniikka on todella toimiva ”suojasta suojaan” -räsikintä. The Order lainailee surutta ominaisuuksia peleistä kuten Gears of War ja Uncharted, mutta valjastaa ne omikseen ja toiminta tuntuu todella raikkaalta sillä asesuunnitteluun on todella panostettu, eikä mielikuvitusta ole säästelty. Pelaaja nimittäin saa käyttöönsä vaihtoehtoisen menneisyyden mahdollistamat, Nikola Teslan suunnittelemat steampunk-henkiset aseet, joista maukkaimpia on esimerkiksi painekaasupatruunoilla varustettu rynnakkökivääri sekä helvetillisen hauska termiittitykki: Grayson pystyy ampumaan termiittiä vihollisten niskaan ja sytyttää se palamaan valopatruunoilla. Tulimeri on todella komeaa katseltavaa ja korkeassa lämpötilassa grillaantuvat viholliset jaksavat viihdyttää kerta toisensa jälkeen.
Kaikki aseet pohjautuvat enemmän tai vähemmän todellisuuteen ja ovat hienoja variaatoita todellisista versioistaan. Aseet tuntuvat raikkailta ja niistä löytyy kerrankin riittävästi potkua, oli kyse sitten revolverista tai karbiinikivääristä. Yksikään pelistä löytynyt ase ei tuntunut turhalta ja toiminta on messevää läpi pelin.
Suojaräiskintää maustetaan quick time -eventeihin (QTE) perustuvilla lähitaisteluilla, sekä tottakai nykypäivänä pakollisilla hiippailuosuuksilla. Hiippailuosuuksissa pelaajan tulee mutiloida viholliset huomaamattomasti varjoista, mutta valitettavasti nämä hetket tuntuvat irrallisilta ja pakolliselta pahalta vaikka varjoteloitukset ovatkin brutaaliuudessaan komeita. Itse QTE-kohtaukset ovat saaneet jo ennen arvostelua paljon kritiikkiä ja on pakko myöntää, että niiden kaikkea potentiaalia ei pystytä käyttämään hyväksi. QTE ei ole sellainen kirous kuin monet kuvittelevat ja Heavy Rain on täydellinen esimerkki siitä, mitä QTE on parhaimmillaan: mokat maksavat ja pelitarina muuttuu kohtausten myötä.
Valitettavasti The Orderissa mokatut QTE-kohtaukset aiheuttavat kuoleman tai vaihtoehtoisen taistelukohtauksen, jonka lopputulos on kuitenkin sama mitä se olisi ollut toisin tehdyillä QTE-valinnoilla. QTE-kohtauksia käytetään myös pelaajan huomiokyvyn ylläpitämiseen tarinaa kuljettavien välikohtausten aikana ja tämä kikkailu on aina miellyttänyt allekirjoittanutta, sillä se ylläpitää tunnelmaa huomattavasti paremmin kuin huoleton ruudun tuijottelu ja nenän kaivelu välianimaatioiden aikana.
Pelin kontrollit ovat kaiken kaikkiaan todella tiukat ja suojamekaniikka toimii virheettömästi. Ainoat pienet miinukset tulevat siitä, että omaa olkapäätä ei pysty itse vaihtamaan, vaan Grayson tähtää sen käden kautta, joka on linjassa edessä olevaan suojaan. Samoin lähitaistelun aloittaminen on välillä tuskaista jos vihollinen eksyy Graysonin taakse. Gray on kääntyessään hieman kankea, joten napin painallusta vaativa lähikontakti on välillä vaikea aloittaa, mutta alkaahan ikäkin patua jo painamaan.
Grayson on kerrassaan loistava hahmo, joka irvailee kontrastissaan nykypäivän protagonististandardeille. On mahtava pelata vanhemmalla jäärällä, jonka akrobaattisimmat päivät ovat jo luetut. Kaiken kaikkiaan Orderin päähahmot tasapainoilevat taidokkaasti korniuden ja uskottavuuden rajalla suorastaan ilmiöimäisesti ja kun tähän lisätään päälle todella loistava ääninäyttely on lopputulos hämmästyttävän nautinnollinen. Tarinassa on muutamia ennalta arvattavia käänteitä, mutta se onnistuu myös yllättämään ja sitä parempi onkin, mitä vähemmän tarinasta tietää etukäteen. Kaiken kaikkiaan tarinan kerronta, vaihtoehtoinen 1800-luvun Lontoo ja päähahmot luovat erittäin uskottavan ja lujan pohjan itse toiminnalle, ja kokonaisuus todellakin toimii. The Order on tasapainoitettu hyvin ja toimintaa on suhteessa tarinan kerrontaan juuri sopivasti.
QTE-kohtaukset eivät olleet ainoa ennakkokritiikin aihe, sillä pelin pituutta on arvosteltu jo ennen julkaisua. Huhut 5 tunnin kampanjasta ovat puutaheinää ja todellisuudessa pelattavaa normaalivaikeudella riitti noin yhdeksän tuntia. En siltikään onnistunut löytämään kaikkia kerättäviä pikkuesineitä ja pelimaailmaa entisestään valottavia äänisylintereitä, vaikka kenttäsuunnittelu onkin yksinkertaista ja reittejä etenemiseen on yleensä vain muutamia per kenttä. Jokatapauksessa kritiikki pelin kestosta on täysin turhaa, sillä The Order on kestoltaan juuri oikean pituinen. Pelin päättyessä todellakin jää kaipaamaan lisää ja se on loistava tunne, sellainen jota en ole tällä konsolisukupolvella vielä tuntenut kertaakaan aikaisemmin.
Graafisesti The Order on omaa luokkaansa. Se jättää kaikki muut nykyisen konsolisukupolven pelit taakseen niin animoinnin, ympäristöjen, hahmomallinnuksen ja efektiensäkin puolesta. Se on aito elokuvamainen pelikokemus, joka jokaisen pelaajan tulisi kokea. Peli on täynnä yksityiskohtia, vaikka pelimaailmaan toivoisikin hieman enemmän eloa sen tuntuessa ajoittain hieman staattiselta. Suljettujen ovien taakse jäävät huoneet ovat kaikki suunniteltu viimeisen päälle, eikä yksityiskohtia ole säästelty vaikka niitä pystyykin hämmästelemään vain ikkunoiden takaa. Pelialueen ulkopuolella näkyvät maisemat ovat henkeä salpaavan kauniita, kuten ovat myös pelin monet välianimaatiot. Siirtyminen pelin ja välianimaatioiden välillä on miltei täysin saumatonta. Elämystä vahvistaa entisestään täysin olemattomat latausajat: aloititpa pelin sitten päävalikosta tai joudut kuoleman johdosta lataamaan pelin uudelleen, on siirtyminen takaisin peliin välitöntä.
Tekninen toteutus on siis miltei virheetöntä ja The Order on sitä makeinta silmäkarkkia alusta loppuun asti.
Jo kehutun ääninäyttelyn lisäksi pelin musiikit ovat loistavat ja ne sopivat pelimaailmaan tahdilleen. Musiikkia käytetään myös paljon tehokeinona ja musiikittomat hetket korostavat tilanteita todella toimivasti. Äänitehosteet ovat myös kunnossa, olipa kyse sitten veitsen sivalluksista tai räjähdyksistä, puskee kotiteatteri varsin vakuuttavia tehosteita jotka lisäävät toiminnan nautinnollisuutta entisestään.
The Orderin vertaaminen esimerkiksi ensimmäiseen Unchartediin ei ole kaukaa haettua. Se on oman konsolisukupolvensa kaunein peli tähän asti, vahva eksklusiivinen uusi IP Sonyltä ja vaikka se välillä etsii itseään, on se kerrassaan loistava ensimmäinen luku uudelle pelisarjalle. The Order petaa vankan pohjan kakkososalle ja jos kehitys on samaa luokkaa kuin Unchartedin jatko-osan kohdalla, tulee The Order olemaan unohtumaton pelisarja.
On varmaa, että kaikki eivät tule pääsemään yli negatiivisesta ennakkohypestä, haters gonna hate ja se on heidän mentyksensä sillä The Order on viimeisen päälle päräyttävä kokemus. En muista milloin viimeksi olisin ollut niin haltioissani pelin lopputekstien pyöriessä, mitä olin kun The Order päättyi.
