Prince of Persia: The Lost Crown, on ensimmäinen uusi pääosa Prince of Persia -pelisarjaan sitten vuoden 2010 Forgotten Sandsin. Ajan hiekan kanssa ei tällä kertaa pelata, mutta hiekan ja ajan kanssa kylläkin.
Ravaa kartan toiseen päähän, löydä tuplahyppy, palaa takaisin ihan pelin alkuun ja löydä lisäpalkki energiamittariin – uskalla taisteltuun pomovastuksen kanssa, saa kryptinen vihje hiekkakuopasta ja lähde etsimään sitä valtaisan kartan sokkeloista. Jos tämä kuvaus sai touhutipan herahtamaan nahkakaulukselle, niin jenit kannattaa laittaa jonoon Prince of Persia: The Lost Crownia varten, sillä se on puhdasverinen metroidvania-peli.
Kummallista, ettei partaveitsen terävää Prince of Persia -tasoloikkailua ja metroidvania-pelimuottia ole aiemmin naitettu keskenään, sillä ne ovat kuin onnellinen sovittu avioliitto dyynien keskellä.
Voit myös kuunnella arvostelun audioversiona tästä:
Mistä kaikki alkoi?
Prince of Persia -pelien historia ulottuu aina 1990-luvun taitteeseen. Jordan Mechner loi Prince of Persia -pelin, jonka Brøderbund Software, Inc. -niminen, muun muassa opetuspeleistä, Choplifterista ja Karatekasta tuttu yhtiö julkaisi vuonna 1989.
Prince of Persia tuli tunnetuksi armottomasta vaikeustasostaan ja erityisen vittumaisista tasoloikkapulmistaan. Tästä inspiroituneena Mechner ja Broderbund alkoivat kehittämään jatko-osaa.
Prince of Persiaa oli myyty maailmanlaajuisesti pari miljoonaa kappaletta, ennen kuin kakkososa lähti tuotantoon. Vuonna 1993 ilmesteyi Prince of Persia 2: The Shadow and the Flame. Se oli entistä vittumaisempi pulmiensa suhteen ja sitä tituleerattiin kovan ajattelija-pelaajan peliksi. Prince of Persia 2 oli myyntimenestys myytyään noin 750 000 kappaletta vuoteen 2000 mennessä.
Sitten vuonna 1999 tehtiin Prince of Persia 3D. Se oli sysipaskaksi kehuttu. Prince of Persian oikeudet myytiin muutaman kauppaloikan jälkeen Ubisoftille.
”Prince of Persia tuli tunnetuksi armottomasta vaikeustasostaan”
Ubisoft reboottasi Prince of Persia -pelit mainiolla Sands of Timella. Se siirsi Prinssin onnistuneesti 3D-ympäristöön ja sisälsi näppärän ajan takaisinkelausominaisuuden, jota hyödynnetiin myös pulmia ratkoessa. Sands of Time sai pari jatko-osaa, muodostaen trilogian, ja sitten myöhemmin vielä yhden osan kahden ensimmäisen väliin. Sekavaa, sakeaa ja alati huononevaa.
Vuonna 2010 ilmestyi Forgotten Sands, joka oli alustasta riippuen erilainen peli, mutta kaikissa niissä seurailtiin samaa tarinaa. Tuotanto oli jaettu usealle eri kehittäjätiimille, jotka jokainen kehittivät eri alustojen pelejä. Lopputulos kokonaisuutena oli keskinkertainen ja luultavasti Ubisoftille jonkin sortin pettymys, sillä Prince of Persia vaipui syväjäähän, kunnes vuosi 2024 saapui.
Prince of Persia: The Lost Crown vie Raymaneista ja Assasin’s Creedeistä tutun Ubisoftin vahvasti sinne alkuperäiselle osaamisalueelle, eli sarjakuvamaisen grafiikan omaavaan tasoloikkailuun. Prince of Persia -pelit ovat tunnettuja tiukoista ympäristöllisistä tasoloikkailupulmistaan ja tiukasta taistelusta. Tämän yhdistäminen metroidvanian massiiviseen karttaan ja löytämisen riemuun vaikuttaa paperilla menestysreseptiltä.
Prinssi hukassa
Pelin tarinassa Immortals-niminen taistelijajoukko suojelee Persiaa. Sargon-niminen nuori immortal onnistuu taistelun timmellyksessä kukistamaan viholliskenraalin näyttävässä taistelussa. Kaikki juhlivat palatsissa ja juhlahumujen aikana Persian prinssi Ghassan kidnapataan. Immortalsit lähtevät totta kai perään. Nimestään huolimatta he eivät ole kuolemattomia, mutta legendaarisella statuksellaan he tavallaan ovat. Mount Qafille saavuttuaan, he huomaavat, että aika konseptina on levinnyt sirpaleiksi, ja he kaikki ovat jumissa Mount Qafissa.
Oppikirjamainen metroidvania
Prince of Persia: The Lost Crown, ei ole juurikaan omaperäinen peli. Sen metroidvania-taito-ominaisuuksista on suurin osa nähty muissa mainioissa metroidvania-peleissä ja sen pelialueet ovat hyvin oppikirjamaista metroivania-kuvastoa. Tästä huolimatta se toimii tosi hyvin.
Taistelu on näpsäkkää. Oikean ajoituksen torjuntaa ja vastahyökkäyksiä. Tasoloikkailussa huomaa alueita, joihin pääsee vasta myöhemmin uusilla taidoilla jne.
Sen pomotaisteluissa on opeteltavat taistelukuviot, eivätkä sen tykinruokavihollisetkaan ole helpoimmasta päästä.
Kartta on massiivinen ja pelattavaa ja koluttavaa riittää riittävästi, mutta poiketen Ubisoftin tuoreimmista AAA-peleistä täytettä ei ole ähkyyn asti. Kaikella tuntuu olevan enemmän tai vähemmän tarkoituksena ja jopa haastavien tasoloikkapulma-aluiden päässä odottaa itsensä ylittämisen riemu.
Sormet tulevat olemaan solmussa, sillä useissa haastavammissa lisäalueissa tarvitaan lähes rytmisesti kolmea tai neljää taitoa peräkkäin kymmenen sekunnin sisään ja seuraavat valinnat sitä seuraavaan kymmeneen sekuntiin.
Peli on haastava, muttei mahdoton. Peli tarjoaa joko opastetun version tai harhailuversion. Itse nautin harhailuversiosta, sillä metroidvania-veteraanina on paljon mielekkäämpää löytää uudet alueet ja seuraavat paikat, kuin antaa pelin syöttää ne lusikalla suoraan naamaan. Hienoa silti että sellainenkin vaihtoehto kärsimättömille löytyy.
Tarinallisesti peli on animemaisen melodramaattinen. Tarinassa löytyy mutkia ja käänteitä ja koko reissu Mount Qafissa vienee sen parikymmmentä tuntia.
Pelasin pelin läpi 30 tunnissa ja kolusin paljon nurkkia. Lopullinen prosenttimäärä suoritukselle oli noin 76 %, eli vielä löytyisi koluttavaa.
Peli ei kuitenkaan läpipeluun jälkeen näenneäisesti tarjonnut muuta, kuin yhden uuden pelaajaskinin, joten postgame-kikkailulle en itse löydä tarvetta. Platinan metsästäjille tosin riittää könyttävää.
Ei ruma, muttei järin kauniskaan
Prince of Persia: The Lost Crownissa näkyy vahvasti Ubisoftin Rayman-tausta. Pelin on kehittänyt Ubisoft Montpellier -studio, joka on vastannut mm. Raymanista ja UbiArt-pelimoottorista. Tällä kertaa pelimoottorina saattoi toimia Unity – lopputeksteistä päätellen.
Visuaalisesti peli on low-poly-malleilla ja sarjakuvamaisen tyylitelyillä tekstuureilla varustettu kokonaisuus. 2,5D-maastot ovat monipuoliset, eikä toistoa juuri huomaa. Hyvin harvoin on hankaluuksia taustan perustella hahmottaa, että onko kyseessä oikeat pelattavat portaat, vaiko vain taustaelementti.
Kun kamera on laajakuvassa, näyttää peli ihan hienolta. Lähikuvassa niin sanotusti saumat näkyvät ja low-poly-grafiikat alkavat näyttää rosoisuuttaan. Tämä tekee toisista välianimaatioista harmillisesti hieman lapsellisen lelumaiset.
Pelin loppuvideossa oli käytetty purkitettua videomateriaalia, joka jostain syystä oli pakattu erittäin pikselöytyvällä tavalla. Toivottavasti tämä korjautuu julkaisuun tai pian sen jälkeen, muuten se emotionaalinen osuus, mitä videon oli tarkoitus välittää, jää lähinnä suhruiseksi ärsytykseksi.
Musiikit pelissä istuvat hyvin persialaiseen maisemaan ja tukevat hyvin tarinankerrontaa. Mitään ikimuistoista kipaletta en pelistä korvamadoksi saanut.
Ääninäyttely on kelpoa AA-luokan kevyen ohjattua ilmaisua, joka toimii, muttei herätä suuria tunteita.
Kannattaako ostaa?
Prince of Persia: The Lost Crown on todella oppikirjaminen metroidvania, eikä se haittaa. Sen liikkumiseen liittyvistä taidoista pari tuntui kevyen tuoreelta, muuta oivasti lainatulta.
Iso kiitos tulee isolle kartalle helposti tallennettavista visual memory -kuvista. Näiden avulla voi hienosti pelin karttaan tallentaa suoraan kuvakaappauksen kiehtovasta, mutta vielä pääsemättämöstä paikasta. Tämä on ensimmäinen kerta, kun moiseen järjestelmään törmään, ja jos se on ubilaisten käsialaa niin heille iso kiitos metroidvanian loistavasta uudistamisesta karttapuolella.
Prince of Persia: The Lost Crown meni heittämällä listalleni: ”hyviä metroidvanioita, jotka vielä joskus pelaan uusiksi”. Lost Crown sopii metroidvanian nälkäisille kuin hiekka kengän ulkopuolelle. Niille, jotka eivät lajityypistä piittaa, voi kadonneen kruunun seikkailut osoittautua turhan hiertävän hiekkaisaksi nahkalompakossa.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.