Mainos
Andy Muschietti palaa ohjastamaan Stehen Kingin klassikkokauhuromaaniin perustuvan elokuvan toista osaa. Kannattiko odottaa kaksi vuotta jatko-osaa?

Elokuvien tarinassa luuserien klubi vannoi valan 27 vuotta sitten; jos SE palaa koskaan takaisin, he palaisivat viimeistelemään SE:n. Kaikkien muiden jatkaessa enemmän tai vähemmän menestyvää elämää, jäi Mike Hanlon (Isaiah Mustafa) asumaan heidän lapsuuden kauhujen kaupunkiin, Derryyn. Kun lapsia ja nuoria alkaa taas kadota, saavat luuserien klubin poismuuttaneet jäsenet puhelun Mikelta, jota kukaan ei halunnut enää kuulla. SE on palannut ja Billin (James McAvoy), Beverlyn (Jessica Chastain), Benin (Jay Ryan), Richien (Bill Hader), Eddien (James Ransone) ja Stanleyn (Andy Beanin) palattava Miken luokse Derryyn ja kohdattava lapsia syövä pahuus jälleen kerran.

Mainos

Jatkotarina, jota ei voi katsoa ilman ensimmäistä osaa

SE: toinen luku ei toimi juurikaan, jos ei ole nähnyt vuonna 2017 ilmestynyttä SE-elokuvaa. Ensimmäisen osa oli puhdasta timanttia.

SE: toinen luku jatkaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi 27-vuotta ensimmäisestä tarinasta. Tässä aikahypyssä piilee yksi elokuvan ongelmista. Ensimmäisessä osassa tutustuttiin nuoriin Derryläisiin, Luusereihin ja heistä alkoi välittämään kun hahmojen pinnan alle pääsi sukeltamaan lapsuuden traumaattisten kokemusten ja ryhmän keskinäisen ystävyyden kera. Nuoret tekivät rooleissaan pirun hyvää työtä.

Jotain on pielessä

Toisessa osassa elokuva selkeästi olettaa, että katsoja tuntee jo hahmot ja kokisi samaa meininkiä heidän kanssaan, vaikka hahmot ovat kasvaneet 27 vuotta. Aikuisnäyttelijät ottavat nuorten timanttisten roolisuoritusten hahmot harteilleen, ilman tutustumisen tuomaa kiintymystä. Tämä ei mielestäni toimi kovinkaan hyvin. Kuinka hyviä kavereita sitä voi olla henkilöiden kanssa, jotka on nähnyt viimeksi 27 vuotta sitten, eikä ole heistä sen koomin kuullut? Katsojalta kadonneet 27 vuotta tiivistetään pillerimuotoon, joka pitäisi napata, ettei elokuvan kauhuhuvipuistomainen vuoristorata-ajelu alkaisi huimata nopeimpien kurvien kieppuessa, sekä villien ja kauhistuttavien kuvien iskiessä kasvoille. Hahmoista kun ei juuri välitä, ei pelkoakaan pääse muodustumaan ja kauhistuttavuudet jäävät lähinnä säikyttelyn tasolle.

Elokuvassa on myös, erikoista kyllä, melko paljon huumoria mukana. Derryn ex-lapset heittävät huulta vakavissakin tilanteissa. Esimerkkinä kun eräs kauhistuttava näky alkaa kaivautua heidän verkkokalvoille, toteaa eräs hahmo “Et oo vittu tosissasi!“. Huumori etäänyttää entisestään kauhutunnelmasta ja elokuva kääntyy enemmän kauhuteemaiseksi Jumanjiksi.

Kolme tuntia tulitusta

Nyt kun on valittanut tarpeeksi, voi hypätä siihen mikä toimii. SE: toinen luku on kolme tuntia pitkä, ja silti siitä huomaa, että materiaalia olisi ainakin toiseen samaan määrään. Tylsää hetkeä ei tule, ja joka kulman takana vaanii Bill Skarsgårdin klovni Pennywise melko groteskeissa ja mielikuvitusrikkaissa muodoissa.

Ohjaaja Andy Muschietti on päästetty irti, ja hän tykittää pistoolit täynnä ilotulitteita toinen toistaan hullumpia painajaismatskuja.

Bill pääsee myös irrottelemaan paljon enemmän kuin ensimmäisessä osassa, mutta jotain silti on kadonnut yksityiskohdista, kun kutosvaihde jyristelee kauhun valtatiellä. Klovnipelkoiset jättäkööt tämänkin osan väliin, sillä tämän nähtyään voi herkät katsojat sanoa hyvästit yöunille. Vaikka materiaalinrunsaudessa on inhimillisemmät osat karisseet matkasta, on sitäkin enemmän päässyt sekaan puhdasta painajaisbensaa.

Kuulostaa karmivan hyvältä

Tunnelmalliset musiikit, riipivät ääniefektit, karmivat visuaalit ja kekseliäät lokaatiot toimivat, casting on nappisuoritus ja Bill Haderin Richie on loistava monella tapaa. Lisäksi Richien polussa on ehkä eniten sielua.

Ei tämä kakkososa missään nimessä huono elokuva ole, mutta valitettavasti timanttisen ensimmäisen osan jälkeen lopputulos tuntuu pienoiselta pettymykseltä kovinkin erilaisen ohjausotteen ja painotuksien myötä.

Kannattaako käydä katsomassa?

Ilman ensimmäistä osaa SE: toinen luku, olisi kuin nilkuttava spitaalinen ensimmäisestä osasta; hirveä itsessään, mutta vailla kontekstia. Ensimmäinen osa on nähtävä, jotta tapahtumille saa merkityksiä. Tavallaan plussaa siitä, että kertaamiseen ei paljoa käytetty aikaa, vaan flashbackitkin sisältävät uutta infoa nuorten touhuista ennen ja jälkeen klovnin.

Elokuva lienee parhaimmillaan, kun sen katsoo heti ensimmäisen osan perään. SE: toinen luku on ihan toimiva päätös Andy Muschiettin tulkintaan Stephen Kingin tarinasta. Olisipa se ollut (molemmissa merkityksissä) enemmän ensimmäisen osan kaltainen.