Mainos

Toisen maailmansodan ydinasevarustelusta kertova Manhattan vaikuttaa aiheensa ja aikakautensa puolesta kiinnostavalta draamalta. Mutta vastaako se luotuihin odotuksiin?

1940-luvulla miehet olivat miehisiä ja naiset naisellisia. Ainakin amerikkalaisessa tv-draamassa, eikä Manhattan tätä ajatuskuvaa murra. Salaisessa armeijan tukikohdassa puurtavat fyysikot salaisen projektin parissa ja naiset hyörivät perheineen tai harrastuksineen miestensä ympärillä vailla kunnon tietämystä mistä on kyse.

Ilman kulkulupaa leiristä ei poistuta ja muutenkin keskellä ei mitään sijaitseva leiri on täynnä hyssyttelyä ja toisistaan riippumattomiin osastoihin jaettua työtä. Salailu on kaiken A ja O.

Tämän asetelman keskiössä toimivat fyysikot Winter, Akley ja Isaacs, jotka vuoroin kisailevat ja nokittelevat toistensa kanssa tai sitten tekevät yhteistyötä. Maallikon silmin hommassa ei oikein tunnu olevan päätä eikä häntää, mutta sen vielä sietää ja ymmärtää, kun ei tunne sen enempää fyysikon työtä kuin amerikkalaisarmeijan tapojakaan.

Mainos

Näiden nerojen apurit ovat kuin toinen perhe, mutta sen enempää kuin päähahmoistakaan, näistä ei ole saatu aikaiseksi erityisen kiinnostavia hahmoja. Koko sarja tuntuu koostuvan enemmän tai vähemmän harmaavarpusista. Ainoastaan mystiseltä ja omalla tavallaan oudosta tohtori Oppenheimerista on luotu jollain tapaa ainutlaatuinen tapaus.

13 jaksoa kestävä esikoiskausi sisältää valtavasti tyhjäkäyntiä ja vain ripauksellisen kiinnostavia kohtauksia. Valtaosa menee jahkailuun ja yhdentekevyyksiin. Niin paljon kuin sarjasta toivoikin pitävänsä tai löytävänsä Mad Men -henkistä ajankuvadraamaa, pettymys iski vasten kasvoja. Lopulta kauden loppua suorastaan odotti, että tylsyydestä pääsee eroon.

Manhattanin ensimmäinen kausi ei ole kuitenkaan huono, se vain on paikoin varsin tylsää ja keskinkertaista katsottavaa vailla suurempaa juonta.