Mainos

Tosipohjaiset historialliset draamat ovat viime vuosina olleet vahvasti tapetilla. Yksi tämän aihepiirin uudemmista yrittäjistä on kymmenjaksoinen The White Queen -minisarja.

Ruusujen sotaa käytiin Iso-Britanniassa 1400-luvun lopulla aateliston keskuudessa peräti kolmen vuosikymmenen ajan. Tuona aikakautena Yorkin ja Lancasterin suvut ottivat yhteen hallitsijakiistoista milloin missäkin taistellen ja milloin minkäkin tahon kanssa liittoutuen. Tuosta ajanjaksosta kertoo kolmeen eri kirjaan (The White Queen, The Red Queen ja The Kingmaker's Daughter) perustuva brittiläinen The White Queen -televisiosarja. Kymmenen jakson aikana tutustutaan kahteen sukuhaaraan sekä värikkääseen joukkoon näihin lukeutumattomia sivuhahmoja.

Vuodesta 1464 alkava sarja tutustuttaa katsojan ensin Elizabeth Woodwilleen, nuoreen leskeen ja kahden lapsen äitiin, sekä kuningas Edvardiin, sotasankariin ja komeaan naistenmieheen. Lähes hujauksessa syntyvä romanssi on vain alkusoittoa kaikenlaiselle vehkeilylle, juonittelulle ja politikoinnille, joka muodostaa kymmentuntisen minisarjan rungon. Valtaistuimelle on tunkua eivätkä aivan kaikki hyväksy Elizabethia kuningattareksi. Homma mutkistuu entisestään, kun kuninkaallisten lapset ajautuvat osaksi perimis- ja valtaoikeutta.

Mainos

Koska vallantavoittelijoita on sisällissodan kaltaisessa tilanteessa enemmänkin, sarjan tarinarakenne on jatkuvien juonenkäänteiden tanssilattia. Pettureita ja takinkääntäjiä riittää, ja tilanne muuttuu suorastaan uskomattomien tapahtumaketjujen myötä. Jos sarjan ja kirjojen taustalla ei olisi pala oikeaa Englannin historiaa, koko homman voisi tuomita surutta epäuskottavaksi sepitteeksi. Paikoin tuntuukin siltä, että kolmekymmenvuotinen aateliston kärhämä on syntynyt kuin vain hyväksi hovidraamaksi ja sellaiseksi se on myös sovittunut tämän sarjan myötä.

Näyttelijäntyö on kautta linjan laadukasta ja karismaattisista hahmoista on helppo pitää. Jotain kertoo sekin, että jopa ärsyttäviin hahmoihin on mukava syventyä – siinä määrin verevää on näyttelijöiden työ. Erityisesti usein erilaisissa historia- ja lurjusrooleissa viihtyvä James Frain sekä toisaalta rasittavuuteen asti hahmoaan tulkitseva Amanda Hale hallitsevat kenttää osaamisellaan.

Mukavaa sarjassa on sekin, ettei katsoja välttämättä aina itsekään tiedä, millä puolella sukuriitoja pitäisi olla. Jokaisella taholla kun on oma lehmä ojassa, eikä omaa tonttia puolusteta läheskään aina moraalista tarkastelua kestävällä otteella.

Juonittelua sarjassa on siinä määrin paljon, että se vetää helposti vertoja sisarsarjoille kuten Tudors, Borgiat tai Game of Thrones. Etenkin Tudors-sarjan faneille The White Queen onkin suoranaista pakkokatsottavaa, sen verran lähelle tapahtumat hahmojen ja aikajänteiden osalta käyvät.