Warfighter jatkaa uudelleen aloitetun Medal of Honor -pelisarjan tarinaa. Se on todellisuudessa sarjan neljästoista osa, mutta tarinallisesti sidoksia on vain edelliseen Tier 1 -nimellä kulkevaan räiskintäpeliin. Medal of Honor -pelisarja on kaukana kulta-ajastaan ja siksi tuntuukin siltä, että on lähes trendikästä vihata sitä – sillä tottahan se on, myös Warfighter kalpenee Call of Duty– ja Battlefield-jättien rinnalla. Mutta onko kyseessä vain läjä paskaa vai kuitenkin pelaamisen arvoinen räiskintä?
Warfighterin tarina kerrotaan kahden sotilaan, Stumpin ja Preacherin, näkökulmasta. Preacher taistelee niin terroristeja kuin perheongelmiaan vastaan. Stump taas on täysi statisti, kutsumanimi vailla persoonaa. Tarinallisesti Warfighter on sotapeleien peruskauraa. Terroristit koittavat terrorisoida ja uljaat jenkit pistävät kampoihin minkä pystyvät. Jenkkipropagandaa tursuaa joka raosta ja kaikki tuntuu liiankin tutulta. Vaihtelua koitetaan hakea Preacherin perheongelmista, mutta kesähitti Spec Opsin jälkeen, pakotettu draama tuntuu melko laimealta. Tarinaa kuljettavat animaatiot on kyllä upeaa katseltavaa, sääli vain että sisältö ei voisi vähempää kiinnostaa.
Kampanja kuljettaa pelaajan halki Lähi-idän, Afrikan ja Aasian. Tapahtumapaikat ovat kaunista katseltavaa ja mukaan on ujutettu todella maukkaita takaa-ajoja sekä erittäin omaperäinen pako Dubaista. Kentät kärsivät putkimaisuudesta ja tehtävät ovat sisällöltään turhankin tuttuja. Tästä huolimatta meininki on maukasta ja peliä pelaa mielellään sen lyhyen hetken minkä se ottaa. Eli noin viisi tuntia.
Lähtökohtaisesti peli on ilmeisen vaivainen ja se vaatiikin yli 200 megatavuisen päivityksen ennen ensi käynnistystä. Voin vain kuvitella millainen bugijuhla peli on päivittämättömänä. Kookkaan päivityksen jälkeen ongelmat ovat kuitenkin hyvin harvassa. Satunnaista tiimikaverin tekoälyttömyyttä on havaittavissa ja tietyt tapahtumat vaativat pientä hortoilua alkaakseen, jotta pelissä pääsee etenemään. Graafisesti Warfighter on erittäin näyttävä ja äänipuolelta ei valitettavaa löydy, ei efekteistä eikä musiikista.
Pelattavuudeltaan Warfighter on erittäin onnistunut. Sen suojautumismekaniikka on yksi parhaimmista, joka räiskintäpeleissä on tullut vastaan. Suojissa kyykkiminen on näppärää ja sieltä kurkkiminen vielä näppärämpää. Onkin pakko ihmetellä, miksi tämä toiminto on mukana niin harvassa ensimmäisen persoonan räiskintäpelissä. Se tuo realismia ja tunnelmaa. Ohjattavuus on muutenkin miellyttävä, niin jalan kuin ajoneuvoissakin.
Lyhyen yksinpelin rinnalla on myös epäilyttävän tutun tuntuinen moninpeli. Mukana on peruspelit, tehtäväpohjaisesta pommin asettelusta, pienillä variaatioilla maustettuun lipunryöstöön. Mukana on myös kokemuspisteiden keräilyä ja varusteiden availua. Moninpelin kartat ovat pienehköjä, mutta varsin toimivia ja tunnelmallisia. Mielenkiintoisin uudistus on kaverisysteemi, joka asettaa kaksi pelaajaa samaan tiimiin. Tulikaverilta saa ammuksia ja tämä voi parantaa ruhjeita. Jos tulikaveri on suojassa ja oma henki on lähtenyt, voi liittyä taisteluun tulikaverin sijainnista. Palkintoja saa myös kokemuspisteiden muodossa, jos tulikaverin läheisyydessä suorittaa pelin kannalta tärkeitä toimia. Mitään mullistavaa ei moninpeli tarjoa, mutta se on mielenkiintoinen yhdistelmä yksinäistä sutta ja tehokasta tiimityöskentelyä.
Medal of Honor: Warfighterin suurin ongelma onkin se, että peli tuntuu kovin keskeneräiseltä. Pelistä löytyy hyviä oivalluksia ja kehittämisen arvoisia ideoita niin yksin- kuin moninpelissäkin. Se ei missään nimessä ole huono peli ja tarjoilee päivitettynä kelvollisen yksinpelikokemuksen. Kampanja on täynnä räjähtävää menoa ja meininkiä. Peli ansaitsee tällaisenaankin mahdollisuuden ja arvosanaksi erittäin vahvat kaksi tähteä.
Tapio Kylmänen
