Sinä olet uusi tyyppi, uudessa kaupungissa, jota hallitsee neljä kiveksen kovaa, oman elämänsä kilpakuskia. Heillä on allaan parhaat menopelit ja sinä haluat olla heitäkin kovempi. Tästä on kyse seuraavat silmäpussein koristellut nörttipäivät.
Olo on kuin pikkupojalla kun uusi Need for Speed pyörähtää käyntiin. Taas edessä on uusi, New Orleansia tällä kertaa vahvasti muistuttava realistinen amerikkalaiskaupunki Fairhaven, täynnä maailman hienoimpia urheiluautoja ja vihaisia poliiseja. On jopa noloa innostua liian paljon, kun huomaa tien vieressä pönöttävän vielä coolimman auton joka on itsellä on ensi käynnistyksessä alla. Tämän saa käyttöönsä kätevasti kolmiota painamalla ja kaasujalka (lue: sormi) voi painua pohjaan. Mutta! Missä on nitrot?!? Ne saa käyttöönsä vasta kun ajaa uudella autolla voitokkaasti tämän ensimmäisen kisansa.
Uusi NFS näyttää todella hienolta. Itse Fairhavenin kaupunki on todella realistinen amerikkalaiskaupunki kaikilta muilta osin paitsi jalankulkijoiden – niitä ei ole. Mutta niitä ei myöskään mihinkään tarvita.
NFS: Most Wanted toimii kuten vuonna 2005 julkaistu saman niminen NFS. Kaupunki on vapaa hurjailulle ja kisoihin pääsee auton omasta Easydrive-valikosta tai kartan GPS-paikantimesta. Jokaiseen kisaan on pakko ajaa itse ja tämä alkaakin kyrsimään jo alkuvaiheessa kun huomaa seuraavan skaban olevan parinkymmenen kilometrin päässä. Auto on paskana jo ennen kisaa ja kytät laumoineen perässä. Noh.. se on osa vauhdintarveviihdettä.
Yksinpelin vahvin puoli on Autolog 2.0 -järjestelmä, joka träkkää kaikkea pelaajan tekemää suoritetta ja vertaa niitä kavereiden vastaaviin. Muutoin yksinpelissä jahdataan kymmentä Most Wanted -kuskia, joiden autot saa varastettua itselleen ensin voittamalla ne kaksinkamppailussa, ja sitten kisan jälkeen romuttamalla heidän autonsa Burnout: Paradisen tapaan.
Kisoja on yllättävän vähän ja yksinpeli on varsin nopeasti koluttu läpi. Kisat käyvät pian toistamaan itseään, eikä tekoälykuskeista saa lainkaan samaa riemua, jota moninpelin aidoista ihmisistä. Tekoäly on kaikista NFS-peleistä tuttu kuminauha, joka hellittää vastaa viimeisen kilometrin aikana. Tämä matka ratkaisee todellisuudessa ajettavan kisan.
Ohjaustuntuma on aluksi ihmeellinen. Se on kuin sekoitus Hot Pursuitin ja The Runin ohjauksesta, mutta ihmeellisellä kameravoblaamisella ja -vaappumisella. Tämä vaatii turhan parintunnin totuttelun.
Allekirjoittaneelle suurin pettymys on perinteisen Photo-moden puuttuminen, eli parhaimmat tilanteet jäävät nyt vain omaan verkkokalvoon talteen. Toinen joka harmittaa on se, että kyttänä ei pääse enää kaahaamaan. Toisaalta se onkin vain Hot Pursuitin herkkuja.
Burnout: Paradisesta on otettu mukaan myös muita elementtejä. Avoin hiekkalaatikkokaupunki, hajotettavat aidat ja mainoskyltit, sekä nopeuskamerat, joihin voi tallentaa omat huippunopeutensa. Myös kolarit ovat näyttäviä ja äänitehosteet ovat todella laadukkaasti toteutettu.
Moninpeli on Most Wantedin suola ja tärkein pelimuoto. Se eroaa yksinpelistä kuin yö päivästä ja antaa todelliset kiksit kaikkine herkkuineen.
Kisoja ei valita listasta, vaan jengi kerääntyy haluamillaan autoilla erilaisiin meeting pointteihin, jossa satunnaisotanta valitsee leikin. Se voi olla mitä vain viiden eri minipelin väliltä. Jos oma kaveriporukka kerääntyy puuhailuun mukaan, on meno vielä parempaa. Kaikille tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, joten kokemuksesta jää iso osa puuttumaan ilman isoa omaa NFS-kaveripiiriä. Se on harmi sillä kaikilla pelaajilla tämä ei millään ole mahdollista.
Need for Speed: Most Wantedissa on loppujen lopuksi paljon ajettavaa, vaikka yksinpeli onkin lyhyt ja kolkko. Moninpelissä pääsee rälläämään mielin määrin ja pelin pitkäikäisyys kantaa varmasti seuraavaan NFS-julkaisuun asti. Jos tätä peliä on odottanut, on se ehdottomasti hankinnan arvoinen.
KE
