Mainos

Crimsonland tuo pelaajien kiusaksi loputtoman hirviölauman, mansesterilaisittain maustettuna puolukkahillolla, mutta ei mustalla makkaralla.

Crimsonland on ylhäältäpäin kuvattu ”Twin Stick” -räiskintä klassiseen PC-henkeen, ja ihmekkös tuo, sillä peli on alun perin julkaistu jo 2003. Uudelleen viritelty versio puskettiin markkinoille Tampereelta vuonna 2014, ja nyt kyseinen ”paranneltu” versio julkaistaan myös XB1-konsolille.

Pelin ideana on tappaa mahdollisimman monta hirviötä, ennen kuin ne saavat pelaajan hengiltä.

Pelimekaniikka on äärettömän yksinkertainen, toisella tatilla ohjataan, kun toisella tähdätään ja yhdellä napilla ammutaan. Muita kontrolleita pelissä ei ole.

Mainos

Crimsonland kierrättää muutamaa kenttätaustaa, jotka staattisuudessaan saavat pihakivetkin näyttävään eloisilta ja äärimmäisen jännittäviltä.

Peruspelin mekaniikka on kontrollien tapaan todella simppeli. Pelaaja poimii aseen ja käyttää sitä, kunnes hän vahingossa tai tarkoituksella poimii seuraavan. Kun pelaaja on värittänyt pelikenttää riittävästi vihollisten verellä ja muilla nesteillä, saa hän tasonousun myötä valita uuden etuominaisuuden. Etuominaisuuksia on monia, jotka vaikuttavat pelaajan kykyihin, nopeuteen tai tappavuuteen. Jotta pelaajalla olisi mahdollisimman monta asetta ja etuominaisuuttaan käytössä, tulee hänen tahkoa ensitöikseen läpi seikkailumoodi, joka tarjoaa 60 tehtävää, joista jokaisen suorittamiseen on luotu eri muuttujat – kuten määrätyt aseet tai tietyt viholliset.

Seikkailumoodi on pirullisen tylsä ja turha, se on kuin ylipitkä tutoriaali joka on pakko pelata jotta peruspelistä, eli selviytymismoodista, pääsee nauttimaan.

Yksinkertaisuudestaan huolimatta peruspeli, eli selviytymismoodi on yllättävän koukuttava. Kun pelin riskipohjaisen perusidean oivaltaa, on se myös yllättävän palkitseva. Pelaajan tulee ottaa todellisia riskejä, kuten juosta ase laulaen keskelle hirviölaumaa super-edun tai uuden aseen perässä, jotta hän saisi taas hetkellisen yliotteen loputtomista vihollisista. Crimsonland pukkaa kymmenittäin vihollisia pelaajan kiusaksi kerralla, ja parhaimmillaan meno onkin todella sekasortoista tappohippaa, jossa tasapainotellaan hurraa-huutojen ja musertavan epätoivon välimaastossa.

Crimsonland on myös järkyttävän ruma. Sen animaatiot tuovat mieleen omat sprite-harjoitukset kouluajoilta (joiden lopputulos ei todellakaan ollut mairitteleva). Vaikka aseiden efektit hienoimmillaan ovat ihan ok-tasoa, on perusmeno melko lailla ”Scorched Earth” -laatua. Animointi on kökköä, efektit veteliä ja taustat kerrassaan karmivan tylsiä. Äänimaailma on myös luokaton. Aseäänet ärsyttävät, todella laimea ja mukahurjadigikitararokki sekä lähinnä saksalaisista pornoelokuvista lainatuilta kuulostavat pelaajan kuolinhuudot naurattavat väärästä syystä.

Silti Crimsonlandissa jokin kiehtoo, eikä se todellakaan ole tamperelaisuus. Selviytymismoodi koukuttaa ja omaa pistetulostaan haluaa parantaa kerta toisensa jälkeen. Tämä on vanhan koulukunnan koukutuskikka, joka sopii tämänkaltaiseen uusretrofiilistelyyn loistavasti.

Crimsonland myös mahdollistaa 2-4 pelaajan paikallisen moninpelin, joka ei valitettavasti tuo peliin mukaan mitään uutta: pelaajat jakavat ykköspelaajan valitsemat etuominaisuudet, mutta taistelevat itse poimimillaan aseilla. Joku kuolee aina ensin ja sitten vain odottelee, että loputkin pelaajat mokaavat ja Hans parahtaa jälleen. Toki porukalla pelaaminen on aina kivempaa, mutta lisäsyvyyttä moninpeli ei tuo ja peli helpottuu, mitä useampi sotilas on kentällä.

Crimsonland ei siis säväytä audiovisuaalisella räiskeellä, ei monipuolisuudella eikä oikein millään. Silti jokin siinä kutsuu luokseen kuin Tammelantorin tarjonta. Uskon, että tovi menee ennen kuin palaan takaisin Crimsonlandin verijuhlaan, mutta varmaa on että jonain päivänä se vielä tapahtuu. Oma piste-ennätys on vain pakko rikkoa – vielä kerran.