Sen ensimmäinen traileri sai kaikki järkyttymään; mies, joka haluaa kuolla ja viedä mahdollisimman monta viatonta mukanaan. Kuulostaa Breivikin meiningiltä ja nyt se on täällä – voiko sitä edes pelata?
Hatred'ssa pelaaja astuu mustatukkaisen ja pahansuopaisen hemulin maihinnousutohveleihin, lataa taskut täyteen kranaatteja ja ottaa aakooneljäseiskan kainaloon. Sitten tehtävänä on astua ulos himasta ja teurastaa mahdollisimman monta viatonta sivullista, ennen kuin New Yorkin poliisilaitos päästää tuhoa tekevän säälipussin pois päiviltä.
Hatred on idealtaan kerrassaan sairas. Pelaajasta tuntuu ensimmäisen kerran varsin vastenmieliseltä, kun bussipysäkillinen kirkuvia ihmisiä on melkeinpä pakko päästää päiviltä. Kun lauma jonottajia on kylmetetty ja yksi vielä viimeistelty parinkymmenen toiston kalanperkuumanööverillä alkaa ajatus jo turruttamaan. Seuraavaksi sitä juokseekin jo suvereenisti suburbsin kortteleissa roiskimassa lyijyä naapurin kotibileisiin. Sitten lähimarkettiin ja pian NYPD onkin jo joukkoineen niskassa. Sairasta, mutta jollain tavalla myös viihdyttävää – hetken.
Paikallinen K-lähikauppa on parin kranaatin jälkeen sisustettu punaisella nektarilla.
Valitettavasti viihtyminen ei kestä loputtomiin. Kun pelaaja on tahkonut tunnin verran mustavalkoista oman käden sodankäyntiä, alkaa meininki väsähtämään. Vaikka osalla autoista voikin ajaa, ei se tuo riittävästi vaihtelua pelimaailman tylsälle hiekkalaatikolle. Miljööt ovat toistensa klooneja ja niitä on vain seitsemän tason verran. Vaihtoehtoiset ja luovat tavat vaikkapa virittää pommeja rauhassa, loistavat poissaolollaan ja peli kuhisee vieläpä bugejakin.
Pelaaja pystyi jopa erittämään ureaa ruumiiden päälle.
Hatred ei ole lajissaan ainoa. Mm. vuonna 1997 julkaistu Postal ja sen jatko-osa Postal 2 (2003), sekä Rockstar Gamesin Manhunt toivat kaiken saman pelaajien iloksi – jopa pahemmin. Postal'ssa pelaaja pystyi jopa erittämään ureaa ruumiiden päälle. Myös maailman myydyin viihdetuote Grand Theft Auto V mahdollistaa saman toiminnan harjoittamisen jos pelaaja niin haluaa. Se ei kuitenkaan ole GTA:n itseistarkoitus ja pelissä voi tehdä paljon muutakin – Hatred'ssa ei voi.
Postal'sta ja vastaavista ei aikoinaan kohuttu kuten Hatred'sta, sillä oikean elämän joukkosurmia ei näin laajasti käsitelty mediassa kuin nykyään. Niitä ei myöskään tapahtunut niin usein länsimaissa kuten nyt. Yleisesti pelien grafiikka oli rumaa ja "pelimäistä", ja pelejä pidettiin rasvatukkaisten nörttien leluina. Ketään ei kiinnostanut.
Pelästyneille vanhemmille kerrotakoon, että useiden tutkimusten mukaan väkivaltapelin vähentävät tosielämän väkivaltaisuuksia, joten jos mieltä turhauttaa, kannattaakin ehkä kokeilla digitaalista vihanpurkausta. Tällöin Hatredkin saattaa olla oiva lääke.
Graafisesti isometrinen Hatred on kaunis. Sen graafinen tyyli on yksinkertainen, mutta fysiikat, yksityiskohdat ja pelattavuus on tehty hyvin. Myös äänet ovat kiitettävää tasoa, noloa möreä-äänistä murjottajamurhaajaa ja tämän dialogia lukuunottamatta.
Noin 16 euron hintainen Hatred on kertakäyttöpeli, joka tuottaa hienoisen pettymyksen olemalla tylsä ja jopa keskeneräinen. Tämäkään tekele tuskin olisi saanut näin suurta mediahuomiota ilman paheksuttavaa tarkoitusperäänsä ja kohauttavaa ensitraileriaan.
