Splinter Cell: Blacklist

Tummat pilvet pyörivät uutukaisen ympärillä, sillä pelin on kehittänyt uusi studio Ubisoft Toronto ja aiemmista osista tuttu raspikurkku, Michael Ironside, on ikärasistisista syistä saanut astua syrjään pääosaroolista Sam Fisherinä, ja tilalle on palkattu nuorempi ja ilmeisesti notkeampi Eric Johnson. Katoaako Splinter Cellin uusin osa varjoihin vai onnistuuko se yllätyshyökkäyksessä ja todistaa, että muutos ei välttämättä ole pahasta?

 

 

Ilman suurempaa jännitystä nostattamatta, pilataan ilo jo tässä vaiheessa: Blacklist on kenties paras Splinter Cell tähän mennessä. Tietämättömille kerrottakoon, että Splinter Cell pelisarja on kolmannesta persoonasta kuvattua hiippailutoimintaa, kuorrutettuna hyvinkin perinteisillä hyvät vastaan pahat -juonikuvioilla. Aiemmista osista poiketen Blacklist tarjoaa pelaajalle vapauden valita kuinka tehtäviä suorittaa ja hiippailu ei enää ole aina pakollista. Edellinen osa Conviction, tutustutti pelaajat jo hieman aggressiivisempaan ex-agentti Sam Fisheriin, jonka taidot ovat vain monipuolistuneet aikaisemmista peleistä.

 

 

Pelin juoni saa alkunsa, kun kuvitteellinen USA:n presidentti lopettaa edellisessä osassa korruptoituneen erikoisryhmän Third Echelonin ja perustaa uuden, vastaterrorismiin erikoistuneen Fourth Echelonin, jonka johtajaksi sankarimme Sam Fisher nimitetään. Tiimiinsä Sam saa edellisistä osista tuttuja hahmoja ja vastaansa pahisporukan, joka kutsuu itseään nimellä ”The Engineers”. Pahiksilla on tietysti maailman orjuutus mielessä, vahvistettuna omalla vääristyneellä oikeuskuvallaan. Sam Fisherin tehtäväksi jää torjua pahisten Amerikan vastainen kampanja, joka kantaa pelin nimeä, ”The Blacklist”.

 

 

Splinter Cellit kuuluvat amerikkalaisen kirjailijan Tom Clancyn luomaan terroristien täyttämään maailmaan ja valitettavan usein Clancyn pelit eivät juonellisesti ole yltäneet lähellekään miehen kirjojen tasoa. Ihmekkös tuo kun aivan eri kaverit näitä tuotteita kirjoittavat. Blacklist on kuitenkin poikkeus. Se ei ole juonellisesti mitenkään ihmeellinen, mutta ehdottomasti tarpeeksi kiinnostava ja toiminnantäytteinen, jotta se imaisee pelaajan mukaansa ja pitää huolen siitä, että yksinpeliä haluaa pelata aina vain enemmän. Pääjuonen ympärille on kasattu yhteistyöpelinä (tai osaa yksinpelinä) pelattavia sivutehtäviä, jotka koettelevat pelaajan taktisia ja toiminnallisiataitoja. Sisältöä pelistä löytyy yksinpelin osalta varmasti yli 20 tuntia, jos vain vaikeusasteen tuuttaa tappiin ja malttaa hakea mahdollisimman täydellisiä pisteitä jokaisesta tehtävästä.

 

Kuten aiemmin mainittiin, tällä kertaa peli arvostelee pelaajaa kolmessa eri kategoriassa: Haamu, olet osa varjoja, kukaan ei näe eikä kuule sinua, säästät paskaisten hengen ilman syytä ja etenet huomaamattomasti läpi pelin ansojen. Pantteri, olet osa varjoja mutta vaanit vihollisia kuolettavalla tehokkuudella ja et pelkää yhteenottoja. Rynnäkkö, menet tilanteiseen kuin tilanteeseen aseet laulaen ja kylvät ympärillesi kauhua räjähdyksin, ja annat asearsenaalisi laulaa, hylsyjen viitoittaessa tietäsi. Pelaaja arvostellaan jokaisen tehtävän jälkeen, ja pelityylistä riippuen, pisteet jaetaan näihin kolmeen kategoriaan joista muodostuu tehtävän yhteispisteet. Yhteispisteet taas käännetään dollareiksi, ja nämä massit yhdistetään pottiin, jonka pelaaja voi käyttää yksinpeli- ja moninpelielementtejen parantamiseen.

 

Pelien välissä Fisher hengailee porukkansa kanssa komentoaluksella, joka liitelee ympäri maapalloa pudotellen Samia terroristien kimppuun milloin missäkin päin planeetta Tellusta. Komentoaluksella voi jutella tiimikaverien kanssa, kuulustella ”sotavankeja”, parantaa Samin taisteluvarustusta ja muokata komentoaluksen ominaisuuksia. Sam voi jopa soitella tyttärelleen ja kertoa, että kaikki ei nyt mene ihan putkeen mutta isäpappa on edelleen hengissä. Komentoalus siis toimii pelin valikkona, joka kieltämättä voisi olla dynaamisempikin käyttää, mutta taas toisaalta se tukee oikein oivasti pelin tarinaa ja tiimin kanssa rupattelu luo mukavaa tunnelmaa tehtävien välissä.

 

 

Ennen jokaista tehtävää pelaaja voi valita, mitä varusteita hän haluaa ottaa mukaansa. Valittavia varusteita on huomattavan paljon ja eipä asevalikoimastakaan voi valittaa. Mukana on niin tainnutuskaasut kuin kolmimoottorinen pienoisdroidikin.

 

Itse tehtävät ovat yllättävän pitkiä ja moniosaisia, melkein jokainen tehtävä onnistuu yllättämään jollain koukulla, kun juuri on kuvitellut että homma olisi taputeltu. Juonesta liikaa paljastamatta, voidaan todeta että vaihtelua on riittävästi ja kuten aiemmin mainitsin, pelttavaa on todella runsaasti.

 

Pelin kenttäsuunnittelu on kerrassaan antoisaa ja erilaisia lähestymistapoja ja -reittejä on lukemattomia. Blacklist muistuttaa suuresti hiekkalaatikkoa, jossa miltei kaikki on mahdollista. Sam Fisher voi merkata vastustajiaan ja teloittaa nämä vaikkapa juostessa, kunhan teloitusmittarin on ensin ladannut valmiiksi nitistämällä vastustajan lähitaistelussa huomaamattomasti. Peli reagoi yllättävällä dynamiikalla pelaajan ratkaisuihin ja todellisia läheltä piti-tilanteita riittää todella paljon.

 

On hauska testailla omia taitojaan ja erilaisia pelityylejä, kun todellakin tuntuu siltä, että mahdollisuuksia on miltei rajattomasti. Pienenä miinuksena voidaan todeta jokaisen ympäristötoiminnon kartoittaminen yhden napin taakse, josta välillä aiheutuu harmaita hiuksia. Kun yrittää kurkkia oven alta, saattaa Sam rynnätä ovesta sisään, sillä molemmat toiminnot ovat X-napin alla, kumman toiminnon Sam suorittaa, riippuu ihan kameran asennosta – ja kyllähän niitä virheitä sattuu. Samoin käytössä olevan vempaimen tai aseen valinta tuntuu välillä olevan hieman haasteellista ja hidasta, mutta tämä ei ole lainkaan niin turhauttavaa, kuin suojan yli hyppää Sam jonka tulisi olla kiltisti piilossa muurin takana.

 

 

Blacklist on graafisesti keskiverto tekele. Sen hahmojen kasvomallinnus ei ole parhaasta päästä ja tämä ärsyttää välianimaatioita katsellessa. Hahmojen liikemallinnus ja animointi on taas aivan huippuluokkaa, joten rumat naamat ja jopa surkuhupaiset ilmeet tökkivätkin yllättävän paljon. PS3-version ruudun repeily on huomattavaa mutta ruudunpäivitys itsessään melko sulavaa, jopa jaetun ruudun moninpelissä. Ääninäyttely on vahvaa ja Michel Ironsiden rahinaa, ei allekirjoittanut jäänyt edes kaipaamaan. Musiikit ovat melkoista perushuttua, ne pitävät tunnelmaa yllä, mutta eivät tarjoile minkäänlaisia yllätyksiä.

 

 

Aivan kun yksinpelissä ei vielä olisi tarpeeksi sisältöä, on mukaan saatu ahdettua loistavasti toimiva yhteistyöpelimoodi, jossa pelin sivutehtäviä voi pelata samalla sohvalla kaverin kanssa tai vaikkapa verkossa ventovieraiden kanssa.

 

Tv-Shopmaiseen tyyliin voidaan todeta; eikä tässä vielä kaikki, sillä paketin viimeistelee äärimmäisen koukuttava ja mukaansatempaava moninpeli. Vastakkain pelattavia moninpelimuotoja on mukana 5, joista ehdottomasti koukuttavin ja pelaajien taitoja eniten koetteleva moodi on vakoojat vastaan palkkasoturit (Spies vs. Mercs), jossa kahden pelaajan joukkueet ottavat mittaa toisistaan: ensimmäisestä persoonasta pelattavat palkkasotilaat yrittävät suojella dataterminaaleja joita kolmannesta persoonasta pelattavat vakoojat yrittävät hakkeroida. Pelimoodi antaa kerrassaan käsittämättömän adrenaalipiikin, kun vakoojana vaanii vastapuolta ja yrittää selviytyä hengissä kunnes dataterminaalin hakkerointi on valmis. Palkkasotilaana pelaaminen on yhtälailla kutkuttavaa puuhaa, sillä näkökenttä on hyvin rajattu ja tunne hiipivästä vaarasta on koko ajan läsnä.

 

Mukana on Blacklist versio SvsM -moodista, joka nostaa pelaajamäärän kahdeksaan ja lisää soppaan pelivaluutalla muokattavat ominaisuudet ja varusteet. Mukaan on lisätty vielä pakollinen, amerikkalaisteinien lemppari Team Death Match sekä Extraction, joka on periaatteessa käänteinen versio SvsM Blacklist -moodista.

 

 

Splinter Cell: Blacklist on kattava paketti. Se tarjoaa miltei jokaiselle jotakin, ja täysin laadusta tinkimättä. Graafisesti se ei ehkä ole onnistunein peli näin myöhäisessä vaiheessa nykyistä konsolisukupolvea, mutta toiminnan tiimellyksessä ja varjoissa hiippaillessa tästä ei koidu minkäänlaista ongelmaa. Sen tarina on mukiinmenevä, mutta juuri tarpeeksi koukuttava että haluaa tietää mitä seuraavaksi on luvassa ja ennenkaikkea, millainen seuraava tehtävä on rakenteeltaan. Blacklistia voi helposti suositella kaikille rauhallisemmista toimintapeleistä pitäville, se muokkautuu pelaajan tarpeiden mukaan, se tarjoaa jokaiselle pelikerralle sen fiiliksen mitä ikinä haluaakin hakea.

 

Splinter Cell: Blacklist on ehdottomasti pelisarjan paras osa ja jokaisen tulisi koittaa mitä se tarjoaa. Sisällön puolesta pelattavaa riittää todella paljon ja moninpeliviihteenä se hipoo mieltei täydellistä hupia, niin kaverin kanssa kuin muita vastaankin pelattuna.