Vankka Käärme on täällä taas pahvilaatikkoineen, taistelemassa maailmanlopun jättiläisrobotteja ja hulluja, aasialaisittain tuunattuja amerikkalaispahiksia vastaan.
Metal Gear Solid -pelisarja näki päivänvalonsa jo ensimmäisen kerran 1980-luvulla. Pelisarjan tunnetuin startti tapahtui kuitenkin 90-luvun lopussa PlayStation 1 -pelikonsolin, kolmiulotteisessa hiippailuspektaakkelissa.
Solid Snake ja kaiken maailman muut Snaket tekevät nyt viimeisen esiintymisensä japanilaisen Hideo Kojiman viidennessä Metal Gear Solid -pelissä, jossa tällä kertaa ollaan putkimaisen tarinan sijaan vapaassa pelimaailmassa, lähes rajattomien valintojen parissa.
Metal Gear Solid V:stä saatiin hienoinen maistiainen jo vuosi sitten, kun Ground Zereos -prologipeli julkaistiin. Peli sisälsi vain yhden pienen pelialueen, jossa pelaajat pääsivät kokeilemaan uutta Snakea ja tämän hifileluja, uudella Fox Engine -pelimoottorilla. Peli oli pullollaan yksityiskohtia ja tarinan pohjustusta, mutta peliareenan sotaleiri kävi nopeasti tylsäksi. Sen myötä kuitenkin jokaisen MGS-fanin odotukset The Phantom Painia kohtaan kasvoivat melkoisesti.
Äijätkin kaipaavat läheisyyttä hypermaskuliinisen toiminnan tauotessa.
Kun The Phantom Pain oli työn alla, sen ohjaaja-kehittäjä Hideo Kojima koki jonkinlaisia masennuskausia. Hän mm. pohti, että onko TPP sittenkään riittävän hyvä. Miksi ihmeessä?!?
Nyt kuitenkin tiedän mitä Kojima tarkoitti sillä, kun kertoi Rockstar Gamesin onnistuneen Grand Theft Auto V -pelin avoimessa maailmassa ja tarinankerronnassa, yhdistettynä täydelliseen valinnanvapauteen niin hyvin, että Kojima masentui. MGS V:ssä nimittäin on aivointa hiekkalaatikkoa ja valinnanvapautta tehtävien muodossa, mutta systeemi on valitettavan tylsä. Tehtävät valitaan valikoista, ilman sen suurempaa kantavaa juonta.
Pelaaja voi tehtävien välissä lennellä kopteriinsa päivittelemään sisältöä tai matkustaa öljynporauslautan näköiseen tukikohtaan treenaamaan.
Vaikka pelissä tarina onkin, on sitä venytetty ja paukutettu liian pitkäpiimäiseksi. Kaiken lisäksi se on täysin kokemattomalle MGS-pelaajalle vaikeasti aukeava, sillä aikaisemmista peleistä on isoja viittauksia esimerkiksi koko intro pullollaan.
Snaken sidekick on pukeutunut niukkaan yläosaan, koska Kojima halusi lisätä pelin myyntiä.
Teknisiltä ominaisuuksiltaan peli on kuitenkin japanilaisille tyypilliseen tapaan virheetön ja pirun kaunis. Osa tekstuureista on heikkoresoluutioisia, mutta varsinkin ulkotilat Afganistanin ja Afrikan luonnoissa ovat vaikuttavaa katseltavaa. Pelin fonteissa ei japanilaiseen tapaan ole kruistailtu, joka pistää visuaaliseen markkinointimateriaaliyliannostukseen tottuneen silmään kuin Comic Sans koulujen ja päiväkotien esitteissä.
Ohjaus on todella tarkka ja nopeasti hanskassa. Snake tai mikä tahansa muu ohjattava hahmo liikkuu juuri kuten olettaa, ja virheistä voi syyttää lähinnä vain omia pakkasen raiskaamia sormiaan. Pelattavuus on täydellinen.
Äänimaailma on peruskauraa, mutta jälleen kerran allekirjoittanutta häiritsee yli 15 vuotta vanhat äänitehosteet ja japanilaiset kimeät ja lapselliset samplet. Näitä vakavaotteinen sotapeli viljelee jatkuvasti ja se, jos mikä syö valitettavan paljon uskottavuutta.
Omasta kopterista voi kustomoida vaikka seepran ja varustaa sen täyteen ruutia.
Tarinan typeryydestä huolimatta pelattavaa pelissä riittää todella paljon. Pelkkä kampanja koostuu 50:stä tehtävästä, joiden tekemiseen saa poltettua aikaa kymmeniä tunteja. 50 päätehtävän lisäksi pelistä löytyy helvetillinen määrä pientä kerättävää ja yli 150 lisätehtävää. Pelattavaa on käytännössä siis useampi sata tuntia. MGS V on siis todellakin pelaajan paketti ja hintansa arvoinen.
Valitettavasti kuitenkin kaikki pelin pelattava on saman toistoa. Lähes jokainen tehtävä on niin sanotusti sama sika, eri säkissä. Olipa tehtävän agenda mikä tahansa, pelaaja joutuu aina hyökkäämään vähintään yhteen vihollisen tukikohtaan ja lopulta pakenemaan sieltä. Tämä käy erittäin tylsäksi hyvin pian, ja sitä jatkuu loputtoman tuntuisesti.
Pelaajan tehtävänä onkin kokeilla uusia etenemis-, hiippailu- ja harhautustapoja. Pelikokemuksesta saa muokattua todella intensiivisen tai helvetin tylsän – riippuu valinnoista. Yleisesti ottaen hiipailu ja taktikointi on koukuttavaa ja äärimmäisen hauskaa. Eri aseiden kokeilu ja tuunailu on kivaa ja valinnanvaraa on runsaasti.
Kojiman huumori kukkii pelissä monin paikoin, eikä se välttämättä ns. vapaaseen huumoriin tottuneelle skandinaavikolle ole millään muotoa hauskaa tai edes huvittavaa.
Esimerkiksi housuun pissaava sotilas, persvakoaan esittelevä sankari ja paskantava heppa ovat varmasti Japanissa syntistä ja paheksuttavaa hirvitystä, sillä maan kulttuuri on huomattavasti konservatiivisempi. Näin länkkärin näkökulmasta meininki on kuitenkin vain noloa teinipoikahuumoria. On pelissä myös ihan kelpo huumoria, muun muassa pahvilaatikkokikkailujen toimesta. Sanke voi esimerkiksi piiloutua pahvilaatikkoon, liimata sen etupaneeliin kuvan toisesta sotilaasta tai vaikka seksikkäästä bikinikärpästä ja täten hämätä hölmöjä vartijoita.
Pelin teemaa koristaa myös amerikkalaisten, valkoihoisten adonisten ihailu – jopa paikoitellen homoeroottisessa sävyssä. Mikäs siinä, ei homostelussa, telakoinnissa tai male-to-male-bukkakessa varmasti mitään vikaa ole, mutta sopiiko se tämän tyyppiseen, vakavasti otettavaan heteromaskuliiniseen sotapeliin? No, onneksi edellämainittuja manöövereita ei sentään pelistä löydy, mutta miessotilaat rikkovat ahnaasti personal spacejaan – kenties jopa tarpeettoman tunteikkaasti.
Sairaalakaavun alta pilkottava anneli on Kojiman huumoria radikaaleimmillaan.
Metal Gear Solid V: The Phantom Pain ei allekirjoittaneen mielestä ole vuoden peli, vaikka monet muut kriitikot ovat sille täysiä pisteitä ladelleetkin. Tämä on puhtaasti mielipideasia ja koen pelanneeni tänä vuonna paljon kiinnostavampiakin seikkailuja. MGS V on kuitenkin pakko hankinta jokaiselle toimintapelin ystävälle, sillä peli on varmasti yksi 2010-luvun ikonisimmista ja luovimmista jättipeleistä.
