Mainos

State of Decay asettaa pelaajan zombieapokalypsin valloittamaan Jenkkilään. Pelaaja aloittaa selviytymiseikkailunsa syrjäisen maaseudun leirintäalueelta. Tehtävä on selvä, selviytyä keinolla millä hyvänsä.

State of Decay on kolmannen persoonan selviytymisseikkailu, zombiepelien hiekkalaatikko, joka risteyttää monta erilaista pelityyliä.

Peli julkaistiin alunperin vuonna 2013 X360-konsolille ja nyt käsillä on sen ”parannettu” versio lisäsisältöineen ja uusine saavutuksineen. Parannuksina mainitaan 1080p remasteroitu resoluutio, paranneltuja tekstuureja ja animaatioita. Alkuperäistä SoD:tä pelaamatta on vaikea sanoa, kuinka paljon asiat ovat parantuneet mutta valitettavasti remasteroitu peli on silmiä verestävän ruma grafiikoiltaan, tekstuureiltaan sekä animaatioiltaan joten kysymys remasteroinnin tehokkuudesta onkin aiheellinen.

Mainos

SoD sekoittaa roolipelielementtejä, selviytymiskauhua, Sims-henkistä yhteisöpelaamista, sekä avoimen pelimaailman seikkailua. Paketti kuulostaa melko kattavalta ja ideana se onkin sitä, mitä kaikki zombiefanit ovat aina toivoneet: SoD pyrkii olemaan pelien Walking Dead.

Zombiet ovat yhtälailla uhkana kuin myös tarvikkeiden loppuminen ja muiden kanssaselviytyjien armottomuus. Pelaajan tulee rakentaa tukikohtia, huolehtia tarvikkeiden riittävyydestä, pitää huoli tovereiden mielialasta ja fyysisestä kunnosta. Pelihahmoa voi vaihtaa lennosta toiseen ja tämä onkin pakollista, sillä hahmot väsyvät mitä kauemmin he viettävät aikaa kentällä koittaessaan suorittaa tehtäviä ja kerätä tarvikkeitä.

Pelaaja kerää hahmokohtaisia kokemuspisteitä jolla hahmon ominaisuuksia pystyy parantamaan, sekä mainepisteitä, joiden avulla pelaaja pystyy käyttämään tukitoimintoja sekä avaamaan uusia hahmoja pelattavaksi. Kuolema on pelissä pysyvä, eli jos oma hahmo sattuu kuolemaan kentällä, voi kaverin unohtaa ja jatkaa pelaamistaan toisella hahmolla. Pelaaja pystyy myös pyytämään toisia hahmoja kentälle keräyspuuhiin ja muihin pikku tehtäviin, mutta jos tekoäly ohjaa hahmon keskelle zombielaumaa, saattaa olla että kyseinen jantteri ei koskaan enää näe turvapaikan portteja.

Tekemistä on paljon ja permakuolemasta huolimatta vaikausaste ei ole kovinkaan hurja. Fiksulla pelaamisella pelaaja pystyy nopeasti luomaan turvallisen ympäristön ja vahvat tukipisteet omalle selviytymisryhmälleen, eikä peli tarjoa pelillisesti suuria haasteita vaikka hiippailu onkin usein suositeltavampaa kuin suora toiminta.

SoD:n todellinen haaste löytyykin pelin teknisestä toteutuksesta. Pelitalon olisi todellakin kannattanut panostaa huomattavasti enemmän bugien liiskaamiseen kuin epätoivoiseen pelimoottorin paranteluun. SoD on nimittäin täynnä bugeja joista pahimmat ovat ns. pelin rikkovia lapsuksia, jotka todella ajavat raivon partaalle. Mukaan mahtuu myös helvetillisen typerä tekoäly, joka saattaa kesken tärkeän tehtävän ravata kohti lähintä zombielaumaa ja pilata koko tehtävän – täysin ilman mitään järkevää selitystä tälle toiminnalle. Mukaan mahtuu myös roppakaupalla seinien läpi putoilua ja kameran villiä poukkoilua. Zombiet saattavat kävellä suoraan seinän läpi tai pelaajahahmo päätyä ulos rakennuksesta kesken puolustusten rakentelun.

Pelaaja ei koskaan ole turvassa bugeilta ja jotkut tehtävät saattavat jumittua siten, että pelaajan tulee ladata edellinen automaattitallennus ja toivoa parasta. On suorastaan käsittämätöntä, että peli on uudelleen julkaistu näin reikäisenä, varsinkin, kun alkuperäisversion arvosteluissa ongelmiin on puututtu miltei jokaisen arvostelijan toimesta.

Bugien lisäksi pelin ohjattavuus on karmea. Sen pääasiassa lähitaisteluun pohjautuva taistelumekaniikka on rautakankea kankeampi ja aseiden kanssa tähtäily on kerrassaan kusista puuhaa – varsinkin, kun ammukset on harvassa. Harhalaukauksiin ei olisi varaa, mutta pelimekaniikka ei tunne armoa. Hahmojen ohjattavuus on tökeröä ja liikkumisnopeuden hallitseminen vaikeaa. Pienten portaiden nouseminen ja ovesta sisään meneminen saattaa ottaa useita sekuntteja hahmon etsiessä askeliaan. Autojen ohjattavuus on myös oma stoorinsa. Ne lipuvat miten sattuu ja kerrassaan hullunkurisia, pienestä törmäyksestä johtuvia, 360-asteen vertikaalisia ympäripyörähdyksiä ei voi katsoa kuin ihmetellen ja miettiä, miten tälläinen fysiikkamalli on päässyt minkäänlaisesta pelitestauksesta läpi.

Peruspelin lisäksi on mukaan laitettu molemmat peliin julkaistut lisäosat, joista toinen kertoo tarinan sotilaiden näkökulmasta. Toinen lisäri tarjoaa loputtoman hiekkalaatikkokokemuksen, jossa pelaaja pyrkii selivytymään mahdollisimman kauan loputtomia zombieaaltoja vastaan tarvikkeiden ja tukijoukkojen harvetessa. Sisällön puutteesta pakettia ei siis voi moittia.

SoD olisi voinut olla mullistava kokemus ilman todella kriittisiä bugeja. Kun pelistä puhuu, alkaa väkisin hehkuttamaan sen hienoja pelimekanismeja ja kaiken taustalla muhivaa ideaa pelistä, joka se ei kuitenkaan ole.

State of Decayn suositteleminen on vaikeaa. Silloin, kun bugit eivät ole riesana, on se täynnä potentiaalia sen rumuudesta huolimatta. Jokaisessa käänteessä kuitenkin jokin tekninen riesa nostaa rumaa päätään ja immersio rikkoutuu. Miksi remasteroinnissa on keskitty grafiikkamoottoriin bugien sijaan? Miksi peliin on tehty kaksi lisäosaa, kun peruspeli ei ole valmista nähnytkään? En tiedä.